Hammerfall – Chapter V: Unbent, Unbowed, Unbroken

Hammerfall nostettiin 90-luvun loppupuolella kahden pätevän pitkäsoiton ansiosta yhdeksi melodisen metallin suurimmista toivoista. Yhtyeen perinteistä heviä ja modernimpaa voimametallia yhdistelevä melodiailotulitus oli monelle musiikinkuluttajalle raikas ja samalla perinteitä kunnioittava tuulahdus, mutta viisikko on saanut jatkuvasti toimia myös plagioinnista ja uskottavuusongelmista puhuvien sylkykuppina. 2000-luku alkoi yhtyeeltä kahden tasapaksumman levyn merkeissä, joista etenkin kolmen vuoden takainen Crimson Thunder oli hyvin laimea esitys. “Tosimetallistien” viha Hammerfallia kohtaan konkretisoitui sen ilmestymisen aikoihin, kun vokalisti Joacim Cans sai kantakapakassaan tuopista päähänsä. Tikkien suuresta määrästä ja jatkuvasta arvostelusta huolimatta yhtye jatkaa kutsumuksensa mukaista metallitotuuden etsintää, ja vuoden 2004 hiljaiselon jälkeen on vuorossa viides pitkäsoitto, kömpelösti nimetty Chapter V: Unbent, Unbowed, Unbroken.

Ei ole yllätys, että levyn huomaa taas ensimmäisestä melodianpätkästä Hammerfallin tekeleeksi. Yhtye on jo vuosia sitten onnistunut luomaan itselleen tunnistattavan soundin, joka rakentuu Oscar Dronjakin ja Stefan Elmgrenin kirkassoundisen kitaroinnin ohella Cansin pehmeän, mutta tarvittaessa korkeallekin kurottavan äänen varaan. Pitkäsoiton käynnistävä Secrets vakuuttaa pätevällä kertosäkeellään, samoin sitä seuraava singleraita Blood Bound. Kappale vaikuttaa ensin väsyneeltä vanhan toistolta, mutta jo parilla kuuntelulla kertosäkeen koukku paljastaa sen huomattavasti esimerkiksi edellislevyn lässähtänyttä Hearts on Fire -singleä vahvemmaksi.

Gamma Ray -henkinen Fury of the Wild toimii myös tarttuvine kertosäkeineen, mutta on samalla välilasku levyn puoliväliä hallitseviin keskitempoisiin ja -tasoisiin esityksiin. Yllättävän hyvin yli-imelyyttä välttelevä voimaballadi Never, Ever on onnistunut esitys, mutta sitä edeltävä Hammer of Justice sekä kaksi seuraavaa raitaa ovat varsin mitäänsanomatonta materiaalia. Soitto ja soundit luonnollisesti pelaavat, mutta koukkujen puuttuminen ja paikoin naiivit melodiat jättävät mielikuvan turhan suuresta joukosta täyteraitoja.

Dronjakin yksin ja akustisesti esittämä välisoitto Imperial soi heleästi, kunnes kuulija päästetään keskinkertaisen Take the Blackin kautta levyn päättävän megalomaanisen spektaakkelin pariin. 13-minuuttinen Knights of the 21st Century esittelee komeasti keinuvan kertosäkeen lisäksi yllättävän vieraan. Venomin legendaarisen Conrad Lantin suusta on totuttu kuulemaan lähinnä Lay down your soul to the gods rock’n’roll -tyylisiä koko genren kannalta perustavanlaisia virkkeitä, mutta niin vain huomattavasti erilaista tyylisuuntaa edustava Hammerfall sai tuottajansa suhteilla herran mukaan esiintymään. Laulusuoritusta ei sentään kuulla, vaan Lant esittelee karheaa kurkkuaan Abbathin ääntelyä muistuttavilla puhe- ja rienausosuuksilla.

Chapter V on kokonaisuudessaan todiste siitä, mikä on tiedetty jo vuosia. Hammerfall ei muutu miksikään. Toisin kuin kahdella edellisellä pitkäsoitollaan, se on kuitenkin onnistunut uusiutumaan oman konseptinsa sisällä. Huomattavasti aiempaa eeppisempi yleistunnelma sekä akustinen raita, vieraileva tähti ja levyn päättävä epookki eivät ole melodisen metallin kentällä mitään uusia jippoja, mutta Hammerfallilta niitä ei ole ennen nähty. Hieman epätasaisesta materiaalistaan huolimatta Chapter V on siis ruotsalaisille selvä askel eteenpäin.

Arvosana : 3/5
Arvostelu julkaistu : 2005-02-15
Arvostelija : Antti Kavonen

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.