Dreamtale – Difference

Dreamtalesta on puhuttu Suomen melodisen metallin uutena tähtenä jo pitkään. Suhteellisen tuntemattoman tamperelaisorkesterin demot myivät Japanissa asti kuin häkä, ja keväällä 2002 ilmestynyt debyytti Beyond Reality esitteli kieltämättä taitavan yhtyeen, jonka vahvuuksiksi nousivat kuluneimmista kliseistä kiitettävästi eronneet kappalerakenteet sekä Rami Keräsen ja Esa Orjatsalon eläväinen kitaratyöskentely. Herroilta luonnistuivat niin pätevät sooloilut kuin ajoittain duurihenkisten melodioiden komppaaminenkin. Uusi basisti ja laulajan vaihtaminen peräti kahdesti eivät ole tehneet yhtyeelle lainkaan hallaa, sillä etenkin viimeisin mikrofoniin tarttunut vahvistus on sitä luokkaa, että nousevan auringon maan voimametallisteille on taas luvassa kissanpäiviä. Dreamtalen kolmas täyspitkä Difference ei nimestään huolimatta ole mikään täysin poikkeuksellinen tapaus, mutta genren perusasiat ja hieman muutakin se toteuttaa erittäin hyvin.

Dreamtalessa alusta asti miellyttäneet keskitasoa nerokkaammat sovitukset ovat edelleen tallella. Yhtye ei ole pelännyt ottaa mukaan kevyempiä melodiaratkaisuja, mikä on osasyynä sen kappaleiden sopivan vaihteleviin tunnelmiin. Tamperelaisten debyytti oli kaikkea muuta kuin väljähtynyt, mutta laulajan tehtävien delegoiminen kansansuosikki Teräsbetonin nokkamiehelle, Jarkko Aholalle, on tuonut mukanaan entistäkin raikkaamman soinnin. Maestro venyttää matalalta korkealle ja takaisin suorastaan hävyttömän hienosti, eikä julistuksen näennäistä vaivattomuutta voi olla ihailematta. Aksenttikaan ei häiritse juuri yhtään. Aholan ääni on kuin parannettu versio nykyisin takakireältä kuulostavasta Marco Hietalasta, sillä herrojen tyyli venyttää äänijänteitä ja rikkoa puhdas lauluääni korkeammalla on hyvin samankaltainen.

Kappalemateriaaliin ei ole livahtanut heikkoja lenkkejä hieman pliisua Mirror-hidastelua lukuun ottamatta. Pelin avaavat Lost Souls ja Wings of Icaros ovat korville silkkaa hunajaa, eikä Sonata Arctican tuotannosta kovasti muistuttava World’s Child juuri jää jälkeen. Akustinen Sail Away päästää Aholan äänen komeasti irti, ja jollain lailla Lordilta ja Nightwishiltä kuulostava New Life kulkee yllättävän raikkaasti läpitunkevasta 80-lukulaisuudestaan huolimatta. Perversseillä Europe-syntikoilla ryyditetty Secret Door puolestaan valottaa kuulijalle anaaliseksin ihanuutta. Stratovarius käytti samaa kosketinsoundia muinaisella Hands of Time -tekeleellään, mikä kielii siitä, ettei äänittäjänä toiminut Timo Tolkki ole ollut mukana pelkkänä turistina. Levylle on saatu Spinefarmin tyyliin kirkkaat ja selkeät soundit, mutta kliinisyyden puolelle ei onneksi livahdeta, joten Tolkin pahimmat kabbalah- ja Miss K -ajat sekä Differencen äänitys ovat ilmeisesti sijoittuneet kalenterissa eri kohtiin.

Dreamtalelta tiesi odottaa pätevää levyä, mutta näin toimivan tuotoksen kohtaaminen on kieltämättä aikamoinen yllätys. Vaihtelevista kappalerakenteista ja mukavan erityylisistä sävellyksistä muodostuu hyvin yhtenäinen albumi, jota äärimmäisen hieno laulusuoritus ei ainakaan huononna.

Arvosana : 5/5
Arvostelu julkaistu : 2005-02-27
Arvostelija : Antti Kavonen

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.