John Frusciante – Curtains

Fruscianten päätös luoda kuusi levyllistä matskua vuoden sisään herätti minussa alkuun lähinnä myötähäpeää. Pitkän uransa aikana hän ei ole kehittynyt kitaristina kuin hienoisesti keskinkertaisen paremmalle puolelle, eivätkä takavuosien heroiiniaddiktion rahoittamiseen tähdänneet, hauraat varhaissooloilut olleet vakuuttaneet. Sarjan levyt ovat kuulostaneet kovin spontaaneilta, aivan kuten koko projekti on varmasti ajatuksena ollutkin. Joka tapauksessa Fruscianten ymmärrys levynluomisen päälle on parantunut tasaisesti levy levyltä. Uskaltaisinpa väittääkin, että Curtains on nyt päättyvän levytyssarjan ehein kokonaisuus, ja sisältää kauneimmat biisit, jotka äijä on koskaan kynäillyt. Sarjan edellisiltä albumeilta on voinut poimia aina muutaman toimivan helmen, mutta oikeastaan vasta nyt kyseessä on vakavasti otettava albumi, joka ei haparoi.

Curtains on selvästi sarjan akustisvoittoisin albumi, joka sisältää runsaasti suvantoja ja pitkiä hiljaisia hetkiä. Fruscianten viimeisellä koitoksella vanha luottopari Josh Klinghoffer on saanut väistyä tuottajan ja multi-intrumentalistin pallilta, joten John soittaakin rumpuja ja kontrabassoa lukuunottamatta kaikki instrumentit. Ehkäpä tällä haavaa viimeistä albumiaan varten hän olisi saanut kerättyä riittävästi varmuutta viiden rypistyksen jälkeen ja uskaltautunut soitinkimaran ääreen. Psykedeliamusiikin tärkeimpiin hörhöihin lukeutuva Mars Volta -visiönääri, Omar Rodriguez heittää levylle pari sooloa, joista Anne-biisin fuzzinen tuplakitarointi on todella herkullista kuultavaa. Yllättävän näppärästi hän niistä selviytyykin, ilmeisesti ymmärtäen pysytellä visusti kykyjensä puitteissa. Kuulas piano, melodika, huuliharppu ja vuosikertaurut sävyttävät kauniisti akustisen kitaran kutomia säveliä.

Albumin salainen jippo piilee juuri askeettisessa soundimaailmassa. Kaikuisa ja kolho levy kuulostaa lähinnä joltain klubikeikalta märässä perunakellarissa. Fruscianten rajallisen äänen ja paikoin espanjalaissävytteisen kitaran dominoimassa soundissa urkujen tai särökitaran purskaukset ovat tehokkaita nimenomaan säännösteltyinä. Levyn häntäpään kliimaksi on kaunis Ascension, jossa kaihoisia urkuja ei enää säästellä. Paatoksellinen sävelmä sulattaa sydämen jopa talvisten tulipalopakkasten keskellä ja kuulostaa kryptisistä sanoistaan huolimatta kovin lohdulliselta. Curtains on voimakas ja sympaattinen levy ilmeisen sympaattiselta mieheltä.

Kohtalaisen monotonisen levyputken päättyessä herää silti yksi merkittävä kysymys. Entä, jos Frusciante olisi megalomaanisen levytyssarjan sijaan malttanut koostaa kuudelta levyltänsä ne hienoimmat kappaleensa yhdeksi eheämmäksi kokonaisuudeksi? Nämä kuusi levyllistä eivät poikkea toisistaan niin merkittävästi, etteivätkö niiden sisältämät laulut olisi toimineet myös yhdelle lätylle puristettuna. Lisäksi lyhyin väliajoin ilmestyvät levyt muuttuvat kuulijan silmissä helposti tusinatavaraksi, ja inflaatio herra Fruscianten tekemisiin iskee helposti. Sarjan heikoimmat levyt kuulostavat ikävästi harjoitelmilta tai demosessioilta, joita olisi tehty ikään kuin treenaten tätä sarjan vahvinta näyttöä varten. Mikäli Curtains olisi ollut tuotantopuuskan ainokainen hedelmä, se saattaisi etabloitua ajan mittaan monen levyhyllyn pikkuklassikoksi.

Jos tulisikin suositella yhtä levyllistä tästä mittavaksi venyneestä diskografiasta, minun valintani olisi Curtains. Tämä ei ole edes hirveän kaukana Springsteenin riisutuimpien albumien tehosta, vaikkakin suoria vertailukohtia Curtainsin fiiliksille on hieman hankalaa etsiä. John Frusciante vetää verhot eteen, ja kyllä hän selvisi kuin selvisikin voittajana tästä itselleen asettamasta haasteesta.

Arvosana : 4/5
Arvostelu julkaistu : 2005-03-07
Arvostelija : Jukka-Pekka Ronkainen

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.