Fozzy – All That Remains

Fozzy koostuu entisistä Stuck Mojo ja Sick Speed jäsenistä, sekä tietenkin WWE:n vapaapainijasta Chris Jerichosta, jonka karisman ympärille koko yhtye on rakennettu. All That Remains on Fozzyn kolmas levy, vaikkakin se on ensimmäinen jolla kuullaan pelkästään orkesterin omia sävellyksiä. Aikaisemmat levytykset kun ovat olleet lähinnä Iron Maidenin, Ozzyn ja Waspin kunniaksi tehtyjä cover-albumeita.

Joku saattaa mielessään kysyä, että osaako WWE:n lihapää oikeasti muka laulaa? Kysymykseen ei voi kuin vastaa myöntävästi, eikä lihapää-termiäkään voi käyttää Chris Jerichon yhteydessä, sillä mies on kiistatta yksi amerikan suurimman vapaapainiliiton viihdyttävimmistä painijoista. Jericho haluaa ilmeisesti kuitenkin tulla tunnetuksi laulajana, joten keskitytäänpä vastaisuudessa siihen puoleen. Miehen äänen lähimpänä verrokkina voisi pitää jo mainittua Ozzy Osbournea, jonka nasaalimaiset maneerit ovat havaittavissa myös Chrisin äänessä. Jericho ei kuitenkaan millään tasolla matki Pimeyden Ruhtinasta, vaan miehen ääni elää omaa värikästä elämäänsä ollen helposti yksi mielenkiintoisimmista hevirockin nykyisen aallon laulajista.

Myös yhtyeen musikaalisen puolen vertauskuvaksi on helppo nimetä herra Osbournen soolotuotanto. Tätä mielikuvaa lisää vielä sekin seikka, että Zakk Wylde käy vinguttamassa kitaraa levyllä vierailuluontoisesti. Fozzyn musiikin pohjana on suoraviivainen raskas rock, jota on yritetty maustaa modernin amerikkalaisen alternative rockin keinoilla. Minusta tuntuu pahasti, että yhtyeen musiikista on väkisin koitettu tehdä kaupallisempaa lisäämällä sekaan vaikutteita Creedin ja Staindin kaltasilta yhtyeiltä. Tämä on tämmöisen paatuneen klassisen hevin diggarin korvaan erittäin suuri virhe, sillä Fozzyn ilmaisu on parhaimmillaan rehellisenä rockina, pikemminkin kuin ällöttävänä ja mukatunteellisena nössömetallina.

All That Remainsille mahtuu molempia ääripäitä. Kappaleet kuten The Way I Am, Lazarus ja Nameless edustavat todella hyvän kuuloista klassisen hevin linjaa, kun taas biisit Enemyn, The Testin ja It’s a Lien tyyliin ovat häkellyttävän huonoja mukamastaan rankkoine mättöineen ja rap-riimeineen. Loput biiseistä ovatkin sitten harmaata väliinputoaja-osastoa hyvine ja huonoine puolineen, jotka kaikki liittyvät edellämainittuihin seikkoihin.

Levy on äärimmäisen kaksijakoinen tapaus, jonka toiselta puolelta löytyvät uskomattoman hienot heviriffit sekä monipuoliset vokaalit ja kääntöpuolelta se ruskea tavara mitä joskus pyyhitään vessapaperiin. Tulevaisuudessa toivon Fozzyn selkeyttävän linjaansa, mieluiten juurikin Ozzyn (monet varmasti huomaavatkin yhteläisyydet nimissä?) suuntaan. Hienojen ja huonojen hetkien keskiarvoksi voikin siis muodostaa keskitien arvosanan.

Arvosana : 3/5
Arvostelu julkaistu : 2004-12-17
Arvostelija : Toni Peltola

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.