Silverbullit – Arclight

Göteborgilainen Silverbullit on ihmisläheinen rockyhtye, josta huokuu innostus ja huolellisuus tekemisiään kohtaan. Jos bändissä soittaa muun muassa työtön, opettaja ja vahtimestari, ei kosketus oikeaan elämään varmasti pääse riettaan rockmusiikin tiimellyksessä katoamaan. Siltä Silverbullit kuulostaakin. Verrattuna esimerkiksi hengenheimolaisiinsa The Soundtrack of Our Lives -yhtyeessä Silverbullit on enemmän duunaripohjainen yhtye, joka on ehkä asteen verran sisäänpäinkääntyneempi kuin valtaosa kollegoistaan. Promokuvissa on lupa olla parta ajamatta ja roskiksesta nyysityn näköiset rätit päällä, sillä musiikki puhuu varmasti puolestaan. Ilahduttavaa, että edes joku yhtye malttaa haistattaa pitkät epäolennaisuuksille.

Arclight jatkaa perin loogisesti siitä, mihin neljän vuoden takainen Citizen Bird jäi. Kylmät kone-elementit ja pörisevät koskettimet yhdistettynä sydämelliseen rokkaukseen, joka tuo mieleen lähinnä 70-luvun rockvirtaukset on edelleen hopealuotilaisten keskeinen sapluuna. Happorockin monotonia kohtaa Silverbullitin musiikissa modernin areenarokin mahtipontisuuden, kuten upea avausbiisi ja ensimmäinen sinkkulohkaisu Run osoittaa. Hengästyttävä biisi kuppaa huoletta U2-fiilistä ja on yksi levyn herkullisimmista hetkistä. Jukka Rintamäen basso luuppaa hapankaalirokin suuruuksien hengessä ja porautuu alitajuntaan. Koskettimet maalaavat taustalle hienoa äänimaisemaa ja luovat erikoisen avaruudessa syöksymisen tunnelman. Käytännössä viimeisetkin vaikutteet Detroit-rockin suuruuksista, MC5:sta ja Stoogesista ovat karsiutuneet pois Silverbullitin soundista.

Kaunis Call it In on kuin Radioheadin Fake Plastic Trees soitettuna Commodore-tietokoneella, ja rauhoittaa tunnelmat ennen kelmeän hienoa Winter Coatia. Upea ralli on myös Primal Screamin tuoreemmilta konekokeiluilta kalskahtava ja kosketinmelodioiltaan Depeche Modea muistuttava Blood. Arclightin kliimaksi antaa silti odottaa viimeisiin raitoihin asti. Raskassoutuisemmat päätösbiisit Boof ja I Promise You ovat levyn happoisempaa osastoa, ja erityisesti jälkimmäinen on seitsenminuuttisessa paatoksessaan todella uljasta ja koskettavaa kuultavaa, aina sanoituksiaan myöten.

Arclight on aaltoilevaa heittelemistä tunnetilasta toiseen, kuin hyistä kiitoa läpi pakkasen. Tunnelmaltaan se ei ole erityisen lämmin tai reipas. Tummasävyiset kipaleet saavat sopivimman kuosinsa talven pimeydessä soidessaan, ja aitoja tunteita yhtye onkin ruotimassa ja välittämässä. Levyn voi heittää soimaan keskellä päivää tai pikkutunneilla, ja intiimiin kuunteluun se sopii mainiosti. Joukossa on biisejä, joiden tahtiin voi moshata sekä toisaalta sävelmiä, joiden rauhallisuuteen voi helposti nukahtaa.

Albumin saatekirjeen mukaan Arclight on saanut järjestään pistettä vaille täydet tunnustukset ruotsalaisessa mediassa. Noihin mielipiteisiin on helppo yhtyä. Ehkä suuriin klassikoihin (Love, Hawkwind, U2, Spiritualized, jopa Kraftwerk) assosioiva musiikki saa myös odottamaan astetta merkittävämpää, unohtumattomampaa ja suurempaa säveltaidetta, eikä edes näin timanttinen kokonaisuus ja tunnelmallinen paketti ei riitä? Olisiko Silverbullitin näennäisesti vaatimaton asenne se kompastuskivi, joka estäisi lyömästä albumin päälle klassikon sinettiä? Yhtyeen kannattaisi yrittää paisuttaa omaperäistä musiikillista formulaansa entisestään. Ehkä Silverbullit osaisi viedä psykedelian stadionluokan musiikiksi.

Arvosana : 4/5
Arvostelu julkaistu : 2005-01-03
Arvostelija : Jukka-Pekka Ronkainen

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.