Kings Of Leon – Aha Shake Heartbreak

Sivuutan suosiolla mässäilyn tarinalla lahkolaispapin pojista, jotka innostuivat syntisestä rokkauksesta. Silti on vain pakko sanoa, että Kings of Leonin maanläheisyydessä on jotain hyvin lämmintä. Syvästä etelästä ponnistaneet veljekset ja serkku kuulostavat tuoreella albumillaan siltä, kuin suurkaupungit ja dekadentit elämäntavat olisivat jättäneet heihin jo jälkeä. Bändin moppitukat ovat edelleen upeat, paidoissa varmasti paha hengittää ja trumpettihousuissa hankala istua. Hypetys ei kanna Kings of Leonia enää kovinkaan kauas, mutta kyllä näyttäisi tämän perusteella siltä, että omatkin siivet kantavat jo.

Ne vähätkin rippeet boogieta ja etelänrokkia, jotka kuuluivat vielä Youth and Young Manhood -levyllä, ovat viimeistään nyt likipitäen tiessään. Bändi on kertonut kuunnelleensa studiosessioissaan muun muassa Joy Divisionia ja Televisionin taidepunkkia, ja vaikutuksen pystyy hyvinkin kuulemaan. Epäilisinpä, että uuden aallon rock on kaikunut enemmänkin studiossa. Vanhojen suosikkien, kuten The Eaglesin, The Flying Burrito Brothersin ja rokimman Neil Youngin perintöjä kuninkaat vaalivat yhä vain edelleen, ja Detroitiinkin päin bändi kumartaa kiivaalla Razz-rallilla. Four Kicks taas on rockabillyssä paistettua juurirockia. Työstään Ryan Adamsin kanssa tunnettu tuottaja Ethan Johns on säätänyt kiekolle lämpimät ja rosoiset soundit, jotka istuvat yhtä hyvin takkatulen ääressä tai Glastonburyn päälavalla soittelevalle rockbändille.

Aha Shake Heartbreak vetää Kings of Leonin edemmäs kohti (auts…) trendikkäämpiä vesiä. Garagekummisetä Miettinen rinnasti bändin taannoin kaverikokoonpano The Strokesiin, eikä vertaus tarkemmin maistellen edes mene juurikaan metsään. En kokisi tätä kehitystä ollenkaan huonoksi, sillä kaiken kaikkiaan bändi on valmiimman ja osaavamman kuuloinen kuin debyyttinsä julkaistessaan. Nuoret ja vielä aloittelevat musikantit kehittyvät luonnollisesti kovaa vauhtia, eikä pumppu enää soittaessaan horju kykyjensä rajamailla. Tällaisen kasvun aistiminen lähentää kuuntelijaa orkesteriin. Kings of Leonilla ei varmaan edes pysty nousemaan menestys hattuun, ja jotain kuvailee se tosiseikka, että rokkarit asuvat edelleen samassa huushollissa.

Jahka levyn malttaa pyöritellä useamman kerran läpi, erottuu yhä useampi ja useampi raita edukseen joukosta. Aluksi albumi vaikuttaa tasapaksulta, tai ehkä pikemminkin tasavahvalta kokonaisuudelta, mutta pian moneen biisiin tahtoo palata yhä uudelleen. Instant-hittejä levyllä tarjoillaan muutama kappale. Singleinä tutuiksi tullut The Bucket, King of the Rodeo, herkkä Milk ja suorastaan idioottimaisen hilpeä Velvet Snow eivät sen kummempaa pureskelua vaadi, vaan toimivat kerta toisensa jälkeen.

Followillin sukulaisseurueen laulaja Caleb on oikeasti hulvaton tapaus. Vokalistin tenori on tunnistettavaa ja omaleimaista kuultavaa, mutta kun kaveri riehaantuu, niin suu loksahtaa väkisin auki. Day Old Bluesin kertosäkeessä äijä molottaa aivan kahelisti, eikä oikein saa tolkkua, menisikö tulkinta jo komiikan puolelle. Calebin samalla uniselle ja energiselle laululle on astetta hankalampaa etsiä vertailukohtia, mutta hänen tarinointinsa on sanoituksia myöten vinkeää kuultavaa.

Ainakin minussa levy herättää suurta sympatiaa. Kings of Leon vain kuulostaa muihin aikalaisrokkareihinsa verrattuna melkein nöyrältä, ja soittaakin vielä perin napakasti. Sellaista räyhää, jota esimerkiksi Molly´s Chamers tai Red Morning Light tihkuivat, ei Aha Shake Heartbreak edusta. Sitä vastoin nyt pääosassa ovat ne biisit. Kyllä se perhe taitaa sittenkin olla paras.

Arvosana : 4/5
Arvostelu julkaistu : 2004-12-14
Arvostelija : Jukka-Pekka Ronkainen

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.