Korn – Greatest Hits Vol. 1

Robert Smith lauloi, joskin ironisoiden, etteivät pojat itke The Curen yhdessä tunnetuimmista lauluista Boys Don´t Cry. Vasta vuosia myöhemmin koko myytti murskattiin uuden sukupolven kollektiivisen angstin vyöryessä yli äyräiden. Vuonna 1994 julkaistiin levy, jonka viimeisillä hetkillä kuultiin aikuisen miehen itkevän studion lattialla, purettuaan lapsuuden kauhukokemuksensa riipaisevaan biisiin nimeltä Daddy. Samainen levy naitti yhteen lyijynraskaan riffittelyn ja hiphopin imaisevan grooven tavalla, jota ei aiemmin oltu osattu kuvitella.

Rage Against The Machine, Prong ja muut vaihtoehtoista metallia jyskyttäneet aktit petasivat tilaa Kornille jo vuosia etukäteen, mutta grungen ensimmäisen kuoliniskun löi silti tämä Bakersfieldissa alun saanut viisikko. Ennätyksellisen matalalla jauhaneet seitsenkieliset kitarat ja lyömäsoittimeksi muuttunut basso jauhoivat ilmoille teknisesti kömpelöä ja brutaalia säveltaidetta. Karismaattisen ja avoimen haavoittuneen nokkamiehen Jonathan Davisin kertomukset onnettoman elämän kolhuista taas koskettivat yleisöä samoin kuten Kurt Cobainin jakamat traumat. Ei siis ihme, että miljoonat nuoret ottivat tämän rujosti sykkivän kakofonian intohimoisesti omakseen. Tätä keskiluokkaisen Amerikan uusi, nihilistinen polvi oli sisimmässään kaivannut.

Korn on mielestäni parantunut kummasti levy levyltä. Se on kypsynyt hiljalleen, ja ujuttanut myöhemmille julkaisuilleen tervetulleita melodioita sekä liki gootahtavia sävyjä. Vaikka yhtye on romuttanut ja tuulettanut perusteellisesti raskaan musiikin traditioita, on Korn pokannut pitemmän linjan veteraaneille coveroimalla Morbid Angeliakin. Deftonesin ohella uusiometallin pitkäikäisin yhtye on myös innostanut kovin monta nuorikkoa tarttumaan soittimiin. Bändi on varmastikin vastuussa melkoisen jäljittelijöiden mutavyöryn irtilaskemisesta, mutta peitonnut genrensä opportunistit poikkeuksellisella omaleimaisuudellaan. “Don´t blame the guy who let the E=mc² out of the bag”, kuten vanha viidakon sananlasku kuuluu. Korn on silti kuulostanut aina tunnistettavalta.

Kokoelma avataan kahdella lainabiisillä, ensin moneen otteeseen versioidulla Cameon Word Up! -rallilla. Toinen valinta on hieman yllättäen Pink Floydin antiteesi koulumaailmalle, Another Brick In The Wall. Jälkimmäinen on selvinnyt Kornin plastiikkakirurgiasta vähäisin muutoksin, ja onkin varmaan jonkinlainen osoitus kavereiden musiikillisesta kypsymisestä. Tai sitten pelkkää biisin mielipiteeseen yhtymistä. Kovereiden jälkeen kokoelma etenee käänteisen kronologisesti uusimmasta Take a Look in the Mirrorista kohti nimettömän debyyttilevyn antia. Kappalevalinnat eivät yllätä sen koommin, vaikka bändin uran suurimman nousukauden hieno albumi Life Is Peachy sivuutetaan kahdella edustuksella, joista toinenkin on vokalisti Jonathan Davisin äänihuuliteurastus Twist. Räsynukkekantinen Issues on koettu kokoelmaa koostaessa niin hienoksi teokseksi, että siltä on hyväksytty mukaan suurin luku biisejä, eli neljä kappaletta. Itse tosin olen sitä mieltä, että levy on hienoista hetkistään huolimatta monotonisinta Kornia. Kriitikoille ja kuulijoille levy tosin kelpasi oikein mainiosti.

Kokoelman helmiksi muodostuvat omalla kohdallani Follow the Leaderin pahaenteisesti vaaniva Freak On a Leash sekä parin vuoden takainen paluusingle Here to Stay. Molemmat biisit vangitsevat jotain olennaista Kornin valttikortista, kyvystä luoda kieron tunnelmallisia biisejä, joissa kiehuu brutaalia svengiä. Vahvasti Depeche Modelta kuulostava Alone I Break taas muistuttaa yhtyeen jokseenkin varovaisesta kunnianhimoisuudesta, joka saattaa kantaa vielä yllättävän pitkälle. Niinkin pitkälle, että tämä kokoelma voi hyvinkin saada joskus seuraajan

Arvosana : 3/5
Arvostelu julkaistu : 2004-11-24
Arvostelija : Jukka-Pekka Ronkainen

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.