Uhrilehto – Viimeinen Vitutus

Jostakin päin Suomea ponnistava Uhrilehto on syöttänyt kuulijoille pienillä blackvivahteilla maustettua melodista dark metalia jo lähes kymmenen vuotta, mutta ainoa suuren yleisön muistama bändiin liittyvä asia taitaa edelleen olla v-sanan voimakäyttö levynnimien yhteydessä. Mikäli arvostelijoilla on yhtään ennustajan lahjoja, tilanne tuskin muuttuu miksikään tämän kolmannen pitkäsoiton ansiosta.

Ahdistus alkaa heti introsta. Raivostuttavan yksinkertaisella syntikkasoundilla maalaillaan ällöttävän mukadramaattista äänimaisemaa, joka voisi olla hyvä aloitus jonkin sortin huumorilevylle. Osa varsinaisista kappaleista viittaa ajoittain samaan suuntaan, ja soittimen rääkättyä levyä viimeistä raitaa myöten ei voikaan olla aivan varma, onko sittenkin kyse vain venytetystä vitsistä. Vaikuttaa siltä, että Uhrilehto yrittää puoliksi olla vakava tekijä Suomessa hieman vähemmän harrastetun hämärämetallin saralla, mutta samalla kyse tuntuu olevan vain kaveriporukan hassunhauskasta kaljoitteluprojektista. Levykokonaisuudelle olisi eduksi, jos raidoista ei kuulisi, kumpaa asiaa silmällä pitäen ne on sävelletty. Kieltämättä mielessä käy ajatus, narutetaanko tässä nyt vain saksalaista levy-yhtiötä julkaisemaan kieli poskessa tehtyä tavaraa \”mystisenä ja tunnelmallisena\” itsemurhametallina raskaan musiikin luvatusta maasta.

Jos liki legendaarinen Thy Serpent lainehti musiikillisesti pitkin iltahämärän valaisemaa tuonen virtaa, Uhrilehto killuu krapulaisena sunnuntai-iltapäivänä kuraisessa ankkalammikossa jossain Vantaan lähiössä. Perustason blackraakkuminen ja ajoittain tarttuviakin leadeja punovat kitarat menettelevät, mutta kammottavat kahden markan syntikat ja etenkin hirvittävillä soundeilla ryyditetyt lyömäsoittimet ovat aivan sietämätöntä kuunneltavaa. Rumpalointi kuulostaa tavanomaisen paukutuksen sijaan sarjalta hämmentäviä tussahduksia, ja eloisuutta on yhtä paljon kuin Def Leppardin rumpalilla, jolta on poistettu toinenkin käsi. Syntikat yltyvät ajoittain aivan Commodore 64 -koneen SID-äänipiirin klassisesta soundista muistuttaviin \”futuristisiin\” kuvioihin, mikä herättää nostalgian lisäksi entistä vahvempia huumoribändiepäilyjä.

Suurin osa kappalemateriaalista kulkee korvasta sisään ja ulos siten, ettei edes vaikku huomaa kenenkään käyneen paikalla. Pari ihan onnistunuttakin hetkeä on sentään lipsahtanut mukaan. 1939 tarjoilee muutaman maukkaan leadin, ja kappale päättyy tunnelmalliseen keinutukseen. Valitettavasti sanoituksissa käsitellään tutun yksipuolisesti isänmaan puolesta kaatumisen suurta sankaruutta, mikä tappaa ennen pitkää vähäisenkin mielenkiinnon.

Uhrilehto on hämmentävä tapaus. Bändin materiaali on toisaalta yhdentekevää roskaa, mutta siitä huolimatta nimi on jäänyt mieleen. Syy lienee se, että orkesterin ajatuksenjuoksusta ei oikein tunnu ottavan selvää. Aika paljastanee yhtyeestä lisää, ellei kolmas pitkäsoitto jää nimensä mukaisesti sen viimeiseksi.

Arvosana : 2/5
Arvostelu julkaistu : 2004-11-26
Arvostelija : Antti Kavonen

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.