Jeff Buckley – Grace (Legacy Edition)
Syksy 1994. Kuusitoistavuotias lukiolainen tuijottelee tylsistyneenä Music TV:tä. Takana ei ole vielä monivuotinen altistuminen tuotteistetulle popille, joten nuorukainen on löytävinään jotain marginaalisesti kiinnostavaa tuosta audiovisuaalisten ärsykkeiden virrasta. Nyt tarjonta tuntuu pahasti jämähtäneen samaan toistoon, kunnes…”Oho! Uusi video!”, poika säpsähtää. ”Jeff Buckley: Grace? Never heard”. Kaihoisa kitaraintro saa kuitenkin oitis kiinnostumaan, ja vetää mukaansa kevyesti alt.rock-henkiseen poljentoon. Musiikkivideon pehmeän punaruskeista sävyistä nousee esiin enkelimäisen kaunis, mutta hieman pöllähtäneen näköinen nuori mies. ”Hyvä luoja, mikä ääni! Eihän kenelläkään voi olla tuollaista lauluääntä!”. Lumoavasta vibratosta taidokkaaseen falsettiin aina hillittömään rock-kiljumiseen yltävä äänenkäyttö on kuin toisesta maailmasta. Formaatti-TV:n oloihin nähden pitkä kappale polveilee sielukkaasti, viettelee ja vie mukanaan, mutta loppupuolen surrealistiseksi venyvä kiljunta hämmentää ja ärsyttää teinipoikaa. Kymmenen vuotta myöhemmin tuota ääntä rakastaa enemmän kuin mitään.
Miten suhtautua objektiivisesti levyyn, joka on henkilökohtaisesti tärkeimpiä, rakkaimpia ja kuunnelluimpia albumeja? Jotkut levyt koskettavat niin syvältä, että niistä tulee erottamaton osa itseä. Minulle Jeff Buckleyn Grace on sellainen. Objektiivisuus, edes pienen pieni pilkahduskin siitä, on siis vallan tavoittamattomissa. Voin vain sanoa, että Gracen maagista 50-minuuttista kannattaa kokeilla. Se on kuin pieni sielunvaellus. Uneliaasta heräilystä emotionaaliseksi myrskyksi kasvavasta Mojo Pinista nimikappaleen kautta Last Goodbyen pop-täydellisyyteen. Lilac Winen intiimiydestä So Realin mystiseen vaihtoehtorockiin, Hallelujah-Lover/You Should’ve Come Over/Corpus Christi Carol -hartauksien sarjasta Eternal Lifen zeppeliaaniseen grungerockiin ja lopulta levyn itämaisvivahteisiin tunnelmiin päättävään Dream Brotheriin. Vaikka kristillisiin käsitteisiin viitataan, on kysymys paljon maallisemmasta vaelluksesta. Hurmoksellisuutta kuuntelukokemuksessa on tusinan herätyskokouksen verran.
Koska Buckleysta ei vuoden 1997 kuolemansa myötä tullut Kurt Cobainin kaltaista kultti-ikonia, on hyvin oletettavaa, etteivät kaikki tiedä kuka tämä herra on. 70-luvulla niin ikään nuorena menehtyneen folklaulajan Tim Buckleyn poika Jeff nousi kuuluisuuteen ensimmäisellä ja ainoalla varsinaisella albumillaan Gracella, jonka Columbia Records julkaisi elokuussa 1994. Debyytistä ei tullut odotettua kaupallista menestystä, mutta sen vaikutusvaltaisuus 1990- ja 2000–lukujen dramaattiseen alakulorockiin on kiistaton. Coldplayn, Starsailorin, Musen ja jopa Radioheadin musiikissa on kuultavissa Jeff Buckleyn kaihosieluinen perintö. Tämä lienee syy siihen miksi Gracen kymmenvuotisjuhlapainos on saanut lisänimikkeen Legacy Edition. Asianmukaisen pramean ulkoasun omaava paketti sisältää kaksi äänilevyä ja yhden DVD:n. Ensimmäinen CD sisältää alkuperäisen Grace-albumin, remasteroituna, toinen CD on kokoelma Gracen aikoihin nauhoitetuista harvinaisuuksista ja DVD:llä on dokumentti levyn teosta, sekä kaikki levyyn liittyvät musiikkivideot.
Kakkos-cd:n sisällöstä suurin osa on lainabiisejä. Koska Buckley oli vasta uransa alussa, ei hänellä ollut kovinkaan laaja repertuaari omia sävellyksiä. Päivänvaloon tulee tämän julkaisun myötä pari ennenkuulumatonta Buckley-kappaletta, Forget Her ja Strawberry Street, joista ensimmäinen on tunnelmallisen koskettava balladi. Sen poisjäämistä Gracelta en silti ihmettele yhtään, balladeja kun levyllä on jo tarpeeksi. Kokoelman coveripainotteisuus ei häiritse ollenkaan, sillä herra oli tunnetusti vertaansa vailla oleva tulkitsija. Alkuperäisen levyn Leonard Cohen –laina Hallelujah ei kerro koko totuutta. Monista hyvistä covereista esiin nousevat melkeinpä parodiseksi yltyvä Screaming Jay Hawkins –revittely Alligator Wine ja Alex Chiltonin Kanga-Roon pohjalta tehty megalomaaninen hypnojami. Tyypillistä arkistosälää levyllä on vain parin vaihtoehtoisen Dream Brother -version verran. Sen sijaan Eternal Lifen raaempi ja raskaampi ”road-versio” on silkkaa asiaa. Se antaa pilkahduksen Buckleyn keikkojen intensiivisyydestä ja livesovitusten luonteesta. Mieshän ei koskaan malttanut soittaa yhtä biisiä samalla tavalla.
Gracen Legacy-painos on aika pitkälti definitiivinen paketti. Jos tästä ei saa hyvää kuvaa miehestä, niin ei sitten mistään. Musiikillinen sisältö esittelee Jeff Buckleyn parhaimmat saavutukset säveltäjänä ja tulkitsijana, videomateriaali antaa äänelle kasvot ja dokumentin haastatteluista selviää minkälainen mies oli ihmisenä ja yhteistyökumppanina. Lienee itsestäänselvyys, että tämä on faneille pakkohankinta. Jeff Buckley-tutustumispaketiksi se on ehkä hieman tyyris verrattuna midprice-hintaluokkaan vajonneeseen tavalliseen versioon. Mutta sittenpä harmittaa, jos herran musiikista innostuukin, eikä saman tien ostanut tätä. Kuluta harkiten, hyvä musiikin ystävä!
Arvosana : 5/5
Arvostelu julkaistu : 2004-10-27
Arvostelija : Tom Sundberg
Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.