Sister Flo – Tragician´s Hat

Voiko enää kauniimpaa musiikkia olla? Voiko tämän harmonisempaa muodon ja sisällön suhdetta kuvitella? Sister Flon lempeän rytmikkäät hyväilyt ja pehmeän psykedeeliset melodiat koskettavat, hymyilyttävät, hämmentävät ja tyynnyttävät. Se parantaa sieluttomasta musiikkitarjonnasta aiheutuneet vammasi, tuo mukanaan nostalgisen tuulahduksen ja vie mennessään sydämesi. Tällä kertaa kipusisko tuntuu sovitelleen päähänsä niin traagikon kuin maagikonkin hattua, sillä Tragician’s Hat on taianomaisin 40-minuuttinen miesmuistiin.

Sister Flo kuulostaa kakkoslevyllään tasan yhtä lumoavalta kuin esikoisellaan, vuoden 2001 Boys of Catilla. Tragician’s Hat on silti varsin erilainen tapaus. Debyytti oli kaikin puolin ”indiempi” levy, ja sen intiimiin herkkyyteen ja kokeilevuuteen rakastuneet saattavat aluksi kummastella tätä ryhdikkään avoimesti soivaa seuraajaa. Lämpimään kaihoisuuteen taipuva, puoliakustisin keinon aikaansaatu tunnelma on ennallaan, mutta musiikki rullaa reippaammin eteenpäin. Välillä se mukailee hellästi southern rockia, kuten hauskasti nimetyssä Tina Turner Shitting Positionissa, ja välillä se iskee tarttuvan poppivaihteen silmään, kuten jo kesäkuussa loistavaksi todetussa Shortcutsissa. Tasaisen samettinen poljento kulkee mukana suurimman osan levyn kestosta, mutta orkesteri välttää tasapaksuuden ripottelemalla sekaan efektifriikahteluiden sävyttämiä väliosia ja seesteisempiä suvantoja.

Sister Flon jäljittelemättömään soundiin vaikuttaa luonnollisesti koko viisikko kollektiivisesti, mutta yhtye olisi tuskin yhtä persoonallisen kuuloinen ilman Janne Lastumäen soittamia urkuja ja Samae Koskisen kuiskailevaan laulutyyliin perustuvaa karismaa. Apua tunnelmanrakenteluun on myös haettu erinäisistä puhaltajista. Käyrätorvea, pasuunaa, huilua ja saksofonia on käytetty juuri sopivassa määrin ja ne puskevat kappaleiden tunteelliset painotukset äärimilleen. Jälkimmäisellä soittimella on myös olennainen rooli USA:n ex-pressan ja tummaihoisen vapahtajan tähdittämässä Bill and Jesus (Black):issa. Koskisen sävellykset ovat kauttaltaan täynnä emotionaalista hehkua, viettelevän ovelia sävelkulkuja ja lyyrisiä koukkuja. White Noise voisi olla oppikirjaesimerkki melankolisesti kuohuttavasta laulusta, tai vaikka samantien kaipuun ja kauneuden ajaton symboli. Kyllä. Se on niin hyvä biisi.

Sanoitukset ovat suurpiirteisen maalailevia luonteeltaan, mutta niitä on keksitty värittää mitä erikoisimmilla täkyillä. Teksteissä on runsaasti viittauksia tiettyihin henkilöihin ja paikkoihin: I’ve seen the big city/I’ve seen Riihimäki (Shortcuts). Monesti nämä viitaukset ovat juurikin leikkisiä värityksiä, vailla ilmeistä yhtymäkohtaa muuhun tekstiin. Silti, ne ruokkivat pääosin mielekkään sanailun ohella kuulijan mielikuvitusta ja sopivat hyvin musiikkiin joka ei ota itseään turhan vakavasti. Tragician’s Hatilla huokaillaan muutenkin leppoisammin ja vapautuneemmin kuin Boys of Catilla, joka saattoi ajoittain vaipua raskaaseen alakuloon.

Sister Flon toinen albumi palauttaa uskon tyylikkään omaleimaisen popmusiikin olemassaoloon. Täydelliseksi paketin viimeistelee kolmikko Riku Mattila-Nick Triani-Jyrki Tuovisen yhtyeen tyylin oivallisesti huomioiva tuotanto sekä Ilja Karsikkaan valtavan hienot kannet. Tragician’s Hat on ehdottomasti syksyn kotimainen tapaus.

Arvosana : 5/5
Arvostelu julkaistu : 2004-09-15
Arvostelija : Tom Sundberg

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.