Kuollut Etana – Sitä On Pimeä
Ristiriitaiset ovat tunteeni. Joskus on todella vaikeaa muodostaa mielipidettään yhtyeestä, joka heivaa tunteita alta aikayksikön äärilaidasta toiseen. Tulee levoton olo, ja keskittyminen joko kriittisen tai innostuneen mielipiteen muodostamiseen vaikeutuu. Sitä on pimeä -albumia kuunnellessa kielen päällä pyörii jo maaginen tuomio “tekotaiteellinen”, mutta levyä huolellisemmin tarkastellen moisen kammotuksen kuitenkin pyörtää. Tekotaiteellisen levyn ei mielestäni pitäisi herättää sen suuremmin tunteita, mutta siinä Kuollut Etana joka tapauksessa onnistuu. Olen kuunnellut levyn nyt lähemmäs kymmenkunta kertaa läpi, enkä vieläkään osaa yksioikoisesti parjata tai ylistää sitä. Tätä ei tapahdu usein.
Pian kymmenvuotias etananraato on saavuttanut sitkeän, kulttisuosion poikineella urallaan debyyttialbumin tärkeän virstanpylvään. Yhtyeen metallinsekaiseen sävelvirtaan on sulautunut vuosien saatossa vaikutteita niin asennemetallista, vaihtoehtoisemmasta suomirokista kuin tummasävyisiltä goottiorkestereilta. Välillä riffitellään ja tunnelmoidaan Helmetin ja Kauko Röyhkän rajaamalla, hulvattoman laajalla akselilla, josta sukelletaan kiitettävän suvereenisti funkkaaviin tai kevyesti progressiivisiin vesiin. Kuollut Etana omaa soitto- ja sovitustaitoa, jolla kuulija pidetään otteessa, vaikka sitten väkisin niskaperseotteella. Tämä levyhän kuunnellaan loppuun asti, vaikka mikä olisi. Tempoa ja voimaa muistetaan säännöstellä huolellisesti, mikä tahtoo liian usein unohtua armottoman lanauksen lomassa. Puitteet loistavaan levyyn tuntuisivat olevan toisin sanoen miltei valmiina. Jotain on levyllä silti oudosti vialla, mutta on hieman hankala tietää, että mikä se on. Tasapaksua? Ei, enemmänkin tasaisen laadukasta. Puuduttavaa? Eipä niinkään, levyn kitaravalli on laahaavimmillaan enemmänkin hypnoottinen. Mikä sitten raskauttaa kuuntelukokemusta liialti?
Ongelman ydin piillee Kuolleen Etanan maailmankuvan luomassa umpikujassa. Yhtye ei olisi olemukseltaan se, mikä se on ilman ylenpalttista synkeyttä ja toivottomuutta, josta se tuntuu ottavan ilomielin huiman yliannostuksen. Oikein käytettynä tehokeinona ronski pateettisuus puree varmasti härmäläiseen kuin härmäläiseen, mutta jossain menee näkymätön raja. Hattuhan siinä kouraan pitäisi ottaa, kun tekstien rankasta linjasta ei haluta antaa periksi. Mutta kyse onkin siitä, luuleeko yhtye keskiverron kuulijan viihtyvän levyn tekstien haureuksissa, pettämistarinoissa, raiskaustunnelmissa tai huorintekijöiden parissa? Sitä on pimeä -levyllä valo on tukahdutettu liian väkipakolla. Synkkyyttä ei pidä lietsoa synkkyyden ilosta, ja Kuollut Etana kuulostaisi varmasti kiinnostavammalta, mikäli rankkaa tematiikkaa ei tarvitsisi korostaa niin kuuluvasti. Musiikillisten oivalluksien aiheuttamat ilonhetket turmeltuvat ikävästi kornien tekstien kalskahtaessa korviin.
Rankkuus kumpuaa inhimillisyydestä. Pysähdyttäviä ihmiskohtaloita ei tarvitse rakentaa tyhjästä tai väkisin, kuten Kuolleella Etanalla tuntuu olevan taipumuksena. Pohjoisen kasvatin silmät näkevät pahimmillaan päivittäin oikeasti rankkaa, mutta äärimmäisen epädramaattista elämänmenoa, josta on astetta vaikeampaa kirjoittaa hiljentävää tekstiä; sairautta, köyhyyttä, työttömyyttä, turhautuneisuutta ja kylmyyttä. Mutta mikä tärkeintä, bändin musiikki on tiukkaa ja dynaamista meteliä nyansseilla. Parhaimpina hetkinään Kuollut Etana on oikein puhdistavaa turpaanvetoa, joka toimii ilman päälleliimattua pahoinvointia. Kyseessä on onneksi nelikon esikoislevy, joten vielä on aikaa tyylin petraamiseen ja hiomiseen. Yhtyeen ongelmat ovat loppujen lopuksi perin kosmeettisia, ja hyvä niin.
Arvosana : 3/5
Arvostelu julkaistu : 2004-08-25
Arvostelija : Jukka-Pekka Ronkainen
Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.