Jarkko Martikainen – Mierolainen
Herra Martikainen ymmärtää sooloilun tärkeimmän tarkoituksen. Itsetarkoituksellisen vaikean palan sijaan hän on luonut soololevystään pöydäntyhjennyksen, ja ehkä jonkinlaisen välitilinpäätöksen. Päätös tehdä kompromissiton, umpisubjektiivinen albumi on antanut Martikaiselle reipasta vapautuneisuutta. On onni, että tämä vaikutus kuuluu levyllä asti. Mierolainen on yleisolemukseltaan positiivinen ja vapautunut levy, joka on kypsytelty huolellisesti, muttei laskelmoiden. Ymmärrettävästi levy ei ole musiikillisesti varsinainen hyppy pimeään Martikaisen emoyhtyeen YUP: n linjasta, mutta huomattavasti akustisempi ja jotenkin hallitumpi. Yhdistyneiden Urbaanien Puoskareiden äänitteillä eivät liiemmin säkkipillit, busukit, harput, dobrot ja mandoliinit ole raikaneet. Ratkaiseva ero onkin se, että tätä lentoa kipparoi Martikainen aivan itse, ja tällä kertaa tutkimusmatka sukeltaa entistä syvemmälle hänen päänsä syövereihin. Martikaisen zeppeliini liihottaa korkealla, mutta silti maanläheisissä tunnelmissa.
Olisi vaikeaa kuvitella, että Jarkko Martikainen olisi luonut tämän levyn ilman jotain tiettyä teemaa tai johtotähteä. Albumi on kokoelma satiirisia, arkisia ja eläviä tarinoita draaman kaaren ympärille nivottuna. Maestro ei niinkään syleile universumia levyn teksteissä, vaan käsittelee hieman toisenlaisia aiheita. Mierolaisella ruoditaan hylkiöitä, laitapuolen kohtaloita, luonnon ja eläinkunnan roolia, pientä ihmistä ja taitelijan suhdetta (tai suhteettomuutta) näennäisen normaaliin maailmaan. Tekstittäjänä ja ideoijana Martikainen ei odotetusti edelleenkään kompuroi, vaikka vaihtoehtoinen perspektiivi vaihtoehtoiseen elämäntapaan ja rahvaan arkeen voi olla vaikea saada kuulostamaan kiinnostavalta. DVD-boksiin pakattu levy on kansikirjasen kuvitustyötä myöten tunnollisesti rakennettu kokonaisuus, niin visuaaliselta kuin musiikilliselta anniltaan. Martikainen on hyödyntänyt jokaisen mahdollisuuden musiikkinsa tukemiseen tehden siitä silti niin vahvaa, että se pärjäisi toki ilman hienoa oheistaiteiluakin.
Mierolaisen taustajoukoiksi Martikainen on valikoinut laajan partion suhteellisen tuntemattomia nimiä. Keskeisessä roolissa sävellys- ja soittotyöskentelyssä on Ville Kangas, jonka kanssa Martikainen myös keikkailee Mierolaisen materiaalin parissa. Kangas on lisäksi tuottanut albumin. Lisäksi muiden vierasmusikanttien muassa valtakunnan tyylikkäimpiin kitaristeihin lukeutuva Tommi Viksten pistäytyy levyllä säestämässä lahjoihinsa nähden yllättävän marginaalisen, mutta hienon esityksen Kello on paljon, kulkekaa hiljaa, jossa Martikainen itse kuulostaa olevan aivan pakahtumaisillaan. Mierolaisen tyylikirjo ulottuu hetkittäisistä Neil Diamond -tunnelmista varsinaisiin kaahauksiin, kuten pirullisen hyppyyttävään Perkeleen Peltilaatikoihin. Silti levyä hallitsee hallittu tunnelma, jossa ronskimpaa soittoa annetaan odottaa juuri sopivan verran. Laulut täydentävät toisiaan ja riepottelevat kuulijaa mielentilasta toiseen. Biisien aikana ja jälkeen jää odottelemaan, mihin sfääreihin matka seuraavaksi vie. Mierolaisen selkeä finaali, vinksahtanut ja kotikutoisen teatraalinen Ruudinkeksijät on uljas ja mahtipontinen sinetti onnistuneesti rakennetulle albumille. Kappale pistää juhlallisuudessaan sikariksi, tietenkin ruutipöntössä istuen. Pitkin levyä esiintyviä hienoisia viittauksia pään sisäisiin kemioihin analysoidaan taustaköörin hokiessa ajatuksia herättävää sanaa: hulluus. Niin, mitenpä sen sitten määrittelee? Kuinka oppia elämään sen kanssa, kun ei ole tahoa, joka osaisi tyhjentävästi kertoa mitä se on?
Tuomiota levylle puntaroidessaan törmäänkin sitten siihen lopulliseen ristiriitaan. Jokin estää nostamasta Mierolaista aukottoman mestariteoksen jalustalle. Todennäköisesti tämä johtuu siitä, että Martikaisen soololevystä tuli sittenkin niin perinteinen. Kohtalaisen kunnianhimoinen levy ei ehkä olisi saanut pidettyä päätään pinnalla liiallisella paisuttelulla sävellyksissä, mutta silti jotain uhkarohkeutta olisi rehellisyyden nimissä odotellut. Pidä ei silti purnaaman, Mierolainen on lämminhenkinen ja kiinnostava paketti, mikä monisävyisyydessään kestää kuuntelua. Toivottavasti levy kirkastaa Martikaisen näkemyksiä seuraavaa YUP-lättyä silmälläpitäen. Mierolainen on muuten varmasti oivaa kuunneltavaa herran luotsaaman yhtyeen materiaalista vähemmän innostuville. Sellainen minäkin nimittäin taisin pohjimmiltani olla, mutta jotain on ilmeisesti silläkin saralla muuttunut.
Arvosana : 4/5
Arvostelu julkaistu : 2004-08-25
Arvostelija : Jukka-Pekka Ronkainen
Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.