Dillinger Escape Plan, The – Miss Machine

Matemaattisen metallimusiikin maisterit ovat palanneet Relapsen huippusalaisesta sävellaboratoriosta, mukanaan toinen kokopitkä albuminsa. Orkesterille tyypillisen tapaan levyä on valmisteltu pitkään ja hartaasti. Näin räjähdysalttiin materiaalin kanssa kannattaakin olla varovainen. Dillinger-viisikko on ymmärtänyt tämän, ja vähentänyt riskejä lisäämällä seokseen vaarallisia reaktioita vähentäviä ainesosia, mikä puolestaan on aiheuttanut odottamattomia ”sivuvaikutuksia”. No, vaikka The Dillinger Escape Plan tekeekin uusimmallaan tiukimpien faniensa harmiksi pieniä pop-ekskursioita, ei lopputuloksesta puutu teknistä mutkikkuutta saati raivoisaa metelöintiä.

Underworld-soundtrackille tiensä löytänyt Babys’s First Coffin lupaili jo ennakkoon hieman erilaista levyä, mutta tuskin kukaan osasi odottaa näin melodisen monipuolista pakettia. Todella vaikeasti sisäistettävän Calculating Infinity -edeltäjäänsä verrattuna uudempi kiekko porautuu hetimiten tajuntaan. Uusissa kappaleissa on sähäkkää magnetismia, joka ei johdu niinkään ”pehmeämmästä” linjasta, vaan siitä että musiikki toimii pääosin sävellyksen, ei teknisen osaamisen ehdoilla. Punainen lanka hehkuu kirkkaana kaikkien biisien kohdalla, ja mutkikkaasti rytmitetyt riffit kuulostavat, kummallista kyllä, jopa tarttuvilta. Vielä kummallisempaa on, että muutamaan kohtaan istutetut hassuhkot syntikka-orkestraatiot toimivat niin hyvin muun musiikin kanssa.

En tiedä jättikö yhteistyö Mike Pattonin kanssa leimansa yhtyeeseen, vai ovatko Dillinger-miehet vaan henkeen ja vereen Patton-faneja, mutta jotkut Miss Machinen kappaleet kuulostavat kyseisen multihörhön projektien pastisseilta. On hieman ikävää, että vauhtia on haettu muualta, sillä yhtyeellä on selkeästi omalaatuinen tyyli, josta varmasti riittäisi ammennettavaa. Sinänsä tuo ei hirveästi haittaa, koska röyhkeään lainaamiseen ei alennuta, ja vaikka kappaleet ovat hieman déjà entendu, ovat ne silti sävellyksinä mainioita. Tästä on osoituksena vaikkapa Highway Robbery. Levyn parhaimmat esitykset ovat kuitenkin ne, jotka voimakkaimmin tuovat Calculating Infinityn mieleen, ja joita on rikastettu määrätietoisemmalla, monivivahteisemmalla sävellystyylillä. Levyn aloittava Panasonic Youth -revitys, seesteisellä silmäkkeellä varustettu We Are the Storm ja jo mainittu Baby’s First Coffin ovat hyviä esimerkkejä siitä mihin tämä yhtye parhaimmillaan yltää.

Greg Puciato on loistava valinta uudeksi vokalistiksi. Dimitri Minakakisin yksioikoisen puuduttava ulosanti oli aikaisemmin yksi The Dillinger Escape Planin ongelmakohdista. Puciato hoitaa sekä ääriaggressiivisen rähinäpuolen että melodisen huutamisen ja puhtaan laulun kunnialla. Laulajan olisi kuitenkin kaikkein pattonmaisimmissa osuuksissa kannattanut vetää omaa linjaansa eikä korostaa yhtäläisyyksiä asianmukaisesti matkituilla maneereilla.

Miss Machine sisältää yksitoista läpimietittyä kappaletta, jotka vaihtelevat painotuksiltaan roimasti. Olivat radiokelpoisemmat Setting Fire to Sleeping Giants ja Unretrofied ”laskelmoituja” vetoja tai ei, huonoja niistä ei saa tekemälläkään. Ne sopivat loistavasti levyn monisäikeiseen luonteeseen, ja sitä paitsi, ensin mainittuhan sisältää mitä mainioimman jazz-kitarasoolon! The Dillinger Escape Planin kaksi albumia ovat luonteeltaan niin erilaisia, ettei niitä oikeastaan sopisi verrata keskenään. Calculating Infinity oli omalla tavallaan uniikki, monoliittimainen jopa, mutta jos asioita katsotaan sävellystyön kannalta, on Miss Machine monin kerroin kypsempi ja oivaltavampi teos. Yhtyeen ”sä et muuttua saa” -hardcorefanittajat voivat siis siirtyä tähystämään seuraava underground-toivoa. Me muut voimme murehtimatta nauttia Dillinger-poikien henkeäsalpaavasta metallieskapismista.

Arvosana : 4/5
Arvostelu julkaistu : 2004-08-09
Arvostelija : Tom Sundberg

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.