Motörhead – Inferno

Rockin ”kaunis” poika Lemmy Kilmister on jälleen kerran valjastanut rytmirykmenttinsä taistoon ja matkaa taivalletaan yli 25-vuotisen kokemuksen viitoittamalla tiellä. Vaikka bändin musiikilliset kulmakunnat on koluttu jo moneen otteeseen, jostain kummasta herra löytää joukkoineen kerta toisensa jälkeen tutkimattomia sivupolkuja.

Infernaalinen meno starttaa raivoisasti kitarasankari Steve Vain tähdittämän Terminal Show’n kautta ja vaihde siirretään jatkossa vielä pari pykälää eteenpäin. Killersin kertosäe on silkkaa murhaa ja In the Name of Tragedy riisuu aseista armottomasti. Rockräyhyn sarjatulessa puolustukseni pettää ja antaudun jälleen kerran äijien vietäviksi. Tämän komppanian ei enää onneksi tarvitse puolustella olemassaoloaan, toisin kuin parikymmentä vuotta sitten.

Rehellisesti täytyy kuitenkin myöntää, että vaikka kelpo rockpaloja levy onkin täynnä, ei se silti yllä 1980-luvun taitteen kulta-aikoihin. Rumpali Mikkey Dee ja kitaristi Phil Campbell ovat kelpo soittajia paikallaan, mutta Philty “Animal” Taylorin ja Eddie “Fast” Clarkin rytmityksessä ja tuon ajan sävellyskynän terävyydessä rima nostettiin sen verran korkealle, että kurkotus kultaisten aikojen tasolle on vaikeaa.

Toisaalta, Moottoripäiden levyjä arvostellessa tuntuu aina siltä, että alusta alkaen täytyy ottaa toisenlainen näkökulma käyttöön. Bändiä on vaikeaa verrata aikalaisiinsa tai saman tyylisuunnan edustajiin. Sama ongelma näyttäytyy myös mm. AC/DC:n kohdalla. Molemmat bändit ovat eräänlaisia ikoneja, peruspilareita, jotka ovat jääneet elämään sellaisen ilmaisun kautta, joka on kerran luotu ja todettu hyväksi. Lisäksi, Lemmy nyt vain on rockmaailman karismaattisimpia tulkitsijoita, jota on vaikea tuotoksistaan moittia, ellei rima alitu totaalisesti. Tähän päivään mennessä ei niin ole tapahtunut.

Alun hurjan tykityksen jälkeen menon odottaisi ukoilla jo hieman laantuvan, mutta nelosraide on valjastettu kokonaan tälle triolle. Lemmy keskittyy tällä levyllä pääasiallisesti sanoituksiin, joissa kokonaisena teemana on suhde murhaan ja ylipäätään kuolemaan. Raivokkaan paahdon lopettaa lopulta levyn ehdottomaksi helmeksi nouseva akustinen Whorehouse Blues, joka yllättää ilmavalla tulkinnallaan. Akustista materiaalia kuulisi mieluusti ukoilta enemmänkin. Mainostetaan muuten tässä yhteydessä levyn limited edition -versiota, josta löytyvällä bonus-dvd:llä voi nähdä promovideot biiseistä Brave New World ja Serial Killer sekä 25 minuutin dokumentin, joka sisältää mm. haastatteluja ja studiomateriaalia.

Muistelen, että pienenä poikana pidin Motörheadia maailman paskimpana bändinä ja suuresti Lemmyn vokalisoinnin vuoksi. Suostuin kuuntelemaan orkesteria vasta teini-iässä, jolloin sitten tajusinkin eläneeni vuosia erheessä. Overkillin, Ace of Spadesin ja Orgasmatronin kautta Lemmy kumppaneineen nappasi meikäläisestä yliotteen lopullisesti. Pitkäaikaisena fanina odotankin kiihkeästi tulevan kesän Ruisrockia, jossa Moottoripäiden ohella pitäisi esiintyä myös Hawkwindin, jossa Lemmy bassoili ennen Motörheadin perustamista. Huhut vellovat siihen suuntaan, että Lemmy esiintyisi lavalla molempien aktien aikana. Oi, se olisi mannaa se!

Arvosana : 4/5
Arvostelu julkaistu : 2004-06-20
Arvostelija : Gao

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.