Mokoma – Tämän Maailman Ruhtinaan Hovi

Lappeenrannasta kuului aikamoinen jyrähdys vuosi sitten, kun musiikillista linjaansa tarkistanut ja oman levy-yhtiön pystyttänyt Mokoma julkaisi kolmannen pitkäsoittonsa. Mainetta ja kehuja keränneen Kurimuksen tyyli oli aiempaan tuotantoon verrattuna huomattavan thrashaava ja muutoinkin metallisempi, mikä tuskin miellytti kaikkia vanhoja faneja. Uusia diggareita kuitenkin alkoi löytyä, ja onnekseen heidän ei tarvinnut odotella uutta täyspitkää kuin vuoden päivät. Kevään odotetuimpiin metallilevyihin kuuluva Tämän maailman ruhtinaan hovi jatkaa odotetusti Kurimuksen linjoilla, mutta luonnollista kehittymistäkin on havaittavissa.

Levyn avaava Toista maata on hieman yllättävä valinta. Edellislevyn tapaan alkuun odotti äänennopeaa thrash-vetoa, mutta Mokoma ei päästä niin helpolla. Yhtye ei ole muuallakaan levyllä suuntautunut ilmeisimpiin valintoihin. Toista maata on hidas ja raskas sekä äärimmäisen synkkä rynkytys, joka jättää alussa kuulijan hämmentyneeksi. Muutamalla kuuntelulla kertosäkeen melodia kuitenkin avautuu, ja kappaleen sijoittamista ensimmäiseksi alkaa pitää varsinaisena pelimiehen liikkeenä. Kuten yhtyeen edustajatkin totesivat, kuulija voi kappaleen perusteella odottaa levykokonaisuudelta mitä tahansa.

Odotettu thrash-vaihde otetaan silmään kakkosraidalla. Haudan takaa on levylle tyypillinen nopea rypistys, jossa säkeistön laulumelodia on istutettu taitavasti yksinkertaisen ja tarttuvan riffin päälle. Kertosäkeistössä hidastetaan tuntuvasti, ja annetaan tilaa Annalan edelliskerrasta vahvistuneelle ja hieman raaistuneelle äänelle sekä perinteisemmälle melodisuudelle. Varsin samaa linjaa esittelee nettisinkkubiisi Hiljaisuuden julistaja, jota ryyditetään levyn ainoalla kitarasoololla.

Nimikappale, Hyinen syli ja Sudet ihmisten vaatteissa edustavat hitaampaa ja melodisempaa nyky-Mokomaa. Raskasta riffittelyä yhdistetään onnistuneesti sävelkulkuihin, jotka eivät välttämättä iskostu päähän ensikuulemalta, mutta jotka juuri siksi korvien väliin tartuttuaan jäävät soimaan sinne päiväkausiksi. Erityisesti Sudet ihmisten vaatteissa -vedon rakenne miellyttää korvaa. Alun raskaasta junttauksesta siirrytään vähitellen kauniiseen bridgeen, sitten uuteen säkeistöön ja lopuksi äärimmilleen venytettyyn kertosäkeeseen, jota näppärä sanoitus ei ainakaan huononna. Kyseessä on kotimaista raskasta musiikkia parhaimmillaan.

Minä elän! ja Vade Retro, Satana! esittelevät huutomerkkeineen kaikkien aikojen raskainta Mokomaa. Ajoittain käydään jo lähellä grindin ja deathin ihmeellisiä maailmoja. Kasvan-kappaleen aikoina tällaista ei oikein olisi osannut kuvitella. Raskasta osastoa myös edustava Nämä kolme ovat yhtä jää hieman etäisemmäksi.

Levyn päätteeksi tarjotaan taas melodisempi Uni saa tulla, joka on sanoituksiltaan ehkä levyn helpoiten sulatettavaa antia. Kuoleman lähestymisestä hyväksyvään sävyyn kertova sävellys jättää synkästä levystä jollain lailla lohdullisen kuvan. Ei onni tule siitä että uutta hamuaa, vaan siitä että oppii saamastaan nauttimaan, toteaa Annala oivaltavasti.

Tämän maailman ruhtinaan hovi on erittäin hyvä levy. Se on rakenteeltaan ja kestoltaan taitavasti suunniteltu ja toteutettu paketti, joka toimii niin tarkemmassa kuuntelussa kuin taustamusiikkinakin. Se on lisäksi erinomainen esimerkki siitä, miten hyvää jälkeä jääräpäinen yhtye voi saada aikaan tehdessään asiat oman pään mukaan, muiden kompromissiehdotuksia kuuntelematta.

Arvosana : 4/5
Arvostelu julkaistu : 2004-05-07
Arvostelija : Antti Kavonen

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.