Primal Scream – Evil Heat

Tämä poppoo on aina kulkenut omia huuruisia polkujaan, alkuaikojen dance/dub -fiilistelyistä rock-retroilun kautta aina suoraviivaiseen teknoon. Seitsemäs varsinainen pitkäsoitto, Evil Heat, on enemmän Xtrmntr –levyn jatke kuin uusi luku bändin historiassa, mutta se muodostaa selvästi oman itsenäisen kokonaisuuden.

Primal Screamin tyylitaju äänimaailmaan ja tuotannon suhteen kristallisoituu tällä uutukaisella niin upean korviahivelevällä tavalla, ettei voi kuin nauttia ja ihailla. Ensi alkuun ihmettelee mitä yhtyeen viisi jäsentä ylipäätänsä puuhastelevat konevetoisimmilla raidoilla. Laulaja Bobby Gillespien ja kosketinvelho Duffy tuntuvat yksin huolehtivan musiikista. Muutaman kuuntelukerran jälkeen alkaa Evil Heatin poikkeuksellisen rikas äänimaailma avautua ja efekteillä kyllästetyt, Andrew Innesin kitaroimat häly/särökuviot (käsittääkseni osittain loopeja) erottuvat tasaisesti jylläävistä syntikoista. Levyn puolessa välissä pääpaino vaihtuu elektrosta orgaanisempaan garagerockiin, mutta tripahtava perusvire ei hellitä koskaan.

Primal Screamin soundipolitiikka on olennainen osa itse musiikkia, joten on mahdotonta olla huomioimatta sitä puhuttaessa itse kappaleista, silti ne seisovat sävellyksellisestikin omilla jaloillaan. Nämä jalat taas ovat, tukevasti tai hoiperrellen, milloin missäkin traditiossa. Krautrock –viittauksia vilisevä Autobahn 66 on tunnelmaltaan Neu!:ta mutta kuulostaa konepohjaisuudessaan kieltämättä myös Kraftverkilta. Singlelohkaisu Miss Lucifer on modernimpaa elektrovääntöä, vastustamattoman syntistä teknorockia, joka on Blurin Song 2:n ohella niitä lyhyitä biisejä, jota pystyy kuuntelemaan yhä uudestaan ja uudestaan. Ja jos sanon että poliittisen Risen nimi piti ensin olla Bomb the Pentagon, voitte varmaan arvata kyseisen kappaleen sisällön ja sukulaisuuden. 70-lukulaisen punkahtavan garagerockin parissa viihdytään Evil Heatilla muutamaankin otteeseen.

Risen suoraa poliittisuutta lukuun ottamatta levyn sanoitukset edustavat enemmänkin perinteistä dekadenssi –lyriikkaa. Huumeet, huumet, huumeet, seksi ja kuolema. Bobby Gillespie onnistuu kuitenkin muotoilemaan tämän aiheen varsin edustavasti ja seasta on helppo poimia muutama helmi. Death in Vegas –yhteistyöstä muistuttava houreinen Deep Hit of Morning Sun on itsessään hieno nimi. City –kappaleen rankassa nistikuvauksessa on potkua: Holes in their arms/ They got cocaine eyes/Self mutilation/ is self surveillance/ Wanna get to heaven/You gotta die.

Mitään Rocks-maista tyylipuhdasta retrorockrallia ei platalla ole, ja hyvä niin. Primal Scream on parhaimmillaan vaihtaessaan kameleonttimaisesti genreä ja aikaa, samalla kuitenkin pitäen oman kieron happovaihteensa sisällä. Tämä säilyttää mielenkiinnon musiikkia kohtaan, vaikka itse voisin kyllä selvitä ilman toistuvia pyrähdyksiä 70-luvulle. Ja jos jostain pitää kitistä, on se juuri tämä. Jos Evil Heatilla olisi enemmän puhtaasti Primal Screamin kuuloisia kappaleita, voisi tämä olla täydellinen levy. No onhan Some Velvet Morning ihan kohtuullinen lainabiisi, siinähän on sentään Kate Moss vierailemassa. Söpöä.

Arvosana : 4/5
Arvostelu julkaistu : 2002-09-17
Arvostelija : Tom Sundberg

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.