Bellrays, The – Meet The BellRays

Yleensä kun yhdistetään soul ja rock, saadaan aikaiseksi aika rauhallinen kokonaisuus. Tällainen musiikki vetoaa yleensä enemmän vanhempiin kuulijoihin. Mutta odotapas: Bellrays rikkoo tämän myytin totaalisesti. Yhtye oli ennen läpimurtoaan soitellut lähinnä Los Angelesin klubeilla ja saanut itselleen jonkinlaisen kulttimaineen jo pari vuotta sitten. Bellrays ei sekään löytänyt tyyliään nopeasti ja oli aluksi selkeästi enemmän rauhallisen Robert Cray – fuusiotyylin kannalla. Uusi ilme löytyi nykyisen kokoonpanon myötä vasta hiljain ja sen vuoksi saamme nauttia Meet the Bellrays -levystä vasta nyt.

Eräät ovat kuvailleet yhtyettä siten, että siinä yhdistyy Tina Turner ja 60-luvun lopun Detroitin rockin parhaat elementit. Tällä tarkoitan lähinnä sellaisia pioneereja kuin MC-5 ja Stooges. Ainakin Zero PM:n kaltaiset raidat osoittavat tämän todeksi: kappaleen ensimmäinen puolisko on aika rauhallinen, mutta sitten alkaakin melkoinen mättö. Tämä kaava toistuu monessa kappaleessa ja se toimii. Tony Faten kitarasooloilua on ilo kuunnella samoin kuin hurmaavan Lisa Kekaulan irrottelua. Huonoja kappaleita levyltä ei juurikaan löydy, joten tuntuu melkeinpä turhalta erotella mitään loistokappaleita vähemmän ansiokkaista. Mainitaan silti ainakin Too Many Houses in Here, Under the Mountain, Dark House Pigeon, Hole in the World ja Dead. Näissä kappaleissa ainakin Faten kitarisointi pääsee parhaimmilleen.

Itse asiassa nykyisen rock-vaikutteisen soulin ei luulisi omaavan juuri yhteyksiä sellaisiin bändeihin kuin Black Sabbath, Motörhead tai Led Zeppelin, mutta näin vain on kuuntelun perusteella. Lisan revitys on joissakin kappaleissa aivan kuin Plantilla ja Fate tuntee 30 vuoden takaisten esikuviensa soittotyylin hyvin. Vokalisti on samalla ilmaisussaan sekä maskuliininen että feminiininen. Joku saattaisi ajatella, että tätähän bändiä voisi verrata Skunk Anansiehin, mutta mielestäni Bellrays liikkuu aivan eri tasolla. Kekaula on todella karismaattinen laulaja ja omaa sellaisen seksikkään äänen, jota on syytä ihannoida. Se vetoaa yllättävästi tunteisiin.

Ensikuuntelun jälkeen jäi vaikutelma monenlaisen musiikin vaikutuksesta, mutta päällimmäisenä ajatuksena oli, että kylläpä yhtye on todella “rock” avausraidasta alkaen. Kuten yhtyeen virallisilla kotisivuilla mainostetaan: Bellrays on kuin James Brown potkisi kuuntelijoitaan ekstaasissa haaroväliin. Loistava levy ja jään mielenkiinnolla odottamaan voiko bändi laittaa tällaisesta platasta enää millään paremmaksi.

Arvosana : 5/5
Arvostelu julkaistu : 2002-10-30
Arvostelija : Mikko Hyvärinen

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.