Ensiferum – Iron
Vuonna 2001 debyyttinsä julkaissut Ensiferum pitää yllä leppoisaa julkaisutahtiaan. Tämä jo vuonna 1995 perustettu bändi nimittäin julkaisi äskettäin vasta toisen pitkäsoittonsa, joka kantaa kuvaavaa nimeä Iron.
Tyyli on tiivistynyt melodeath- ja folk-vaikutteiseksi heviksi. Sanoitukset toistelevat tarinoita Suomen muinaisista sankareista ja muista ihka-aidoista heviklisheistä. Hevipiireissä uutiskynnyksenkin ylittänyt uutuus on levyn tuottajana toimiva Metallica-sulkaa hatussaan kantava tanskalainen Flemming Rasmunssen. Levy on myös äänitetty enimmäkseen Tanskassa, vain osa lauluista ja perinteisistä akustisista soittimista on purkitettu kotimaan kamaralla. Levyn soundit ovat täysin kelvolliset, mutta mitään erikoista ei tuotantopuolelta ainakaan omiin korviini osunut. Kenties vahvasti suomalaisuuteen tukevaa musiikkia tuottamaan kannattaisi kuitenkin hakea suomalainen tuottaja. Epäilemättä Ensiferum mielii ulkomaille, mutta Suomi-hevin kovaan tasoon tottuneelle levy on pehmitetty aika yllätyksettömäksi. Tuottajan osaa tässä kehityksessä en uskalla lähteä arvailemaan.
Iron lähtee liikkeelle yhdellä historian parhaista introista, leffamaisella Ferrum Aeternumilla. Levyn alku on ylitseampuvan mahtipontinen ja debyytin lähes puhkisoittaneen allekirjoittaneen hartioita ravisti kylmät väreet laulajan rääkäistessä ensitavunsa. Kolmosraidalla pelin henki alkaa käymään selväksi; jotain uutta, jotain vanhaa ja kaikkea muuta helvetisti lisää. Levyltä löytyy debyyttiä enemmän folkkia, mättöä, suvantoja ja puhdasta laulua. Bändistä sittemmin eronnut laulaja Jari Mäenpää venyttää hetkellisesti äänensä Bodomin järven maisemista robhalfordmaisiin sfääreihin, ja homma toimii paremmin kuin sanoin voi kuvailla.
Sinkkunakin julkaistun Tale of Revengen -paikkeilla meno alkaa hyytymään. Seuraava kappale, Lost in Despair, on niin lähellä balladia kuin tällä musiikkityylillä voi päästä, ja pieni kyllästyminen alkaa uhkaamaan. Levyn kenties rankin pieksentä, Slayer of Light, onkin fiksusti sijoitettu heti rauhallisimman perään. Hienoista kuunteluväsymystä on kuitenkin havaittavissa ja alkulevyn aikaansaama innostus alkaa osoittamaan hiipumisen merkkejä. Loppulevylle on kyllä säästetty pari makupalaa, kuten suomeksi laulettu rauhallinen ja voimakkaan folk-henkinen LAI LAI HEI, mutta rohkeita vetoja kaipaisi vielä enemmän. Levyn päätösraita Tears toimii hienona päätöksenä ja kaunisäänisen naislauluaja jättää kuulijalle lopulta varsin rauhallisen olon.
Kyllä tätä kuunnella kelpaa, mutta debyytin asettamiin omiin kohtuuttomiin odotuksiini ei levy yllä. Debyytillä oli sellaista huumoria ja raikkautta, joka nosti sen puutuoppihevin kärkikastiin. Kakkoslevy on kelvollinen, monin paikoin jopa mainio, mutta pelkään että tämän levyn kohtalo voi olla kadota muiden kotimaisten ylemmän keskikastin hevilevyjen sekaan.
Arvosana : 4/5
Arvostelu julkaistu : 2004-04-27
Arvostelija : Atte Jaakkola
Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.