Helmet – Unsung: The Best Of Helmet (1991-1997)

Lukiessani tämän Helmet-kokoelman pakollista, Jason Pettigrew’n kirjoittamaa historiikkia voin vain nyökkäillä saadessani tukea mielessäni pitkään pyörineelle ajatukselle. Modernin metallin… okei ”numetallin” ja sen lukuisten aikalaishybridien syntyyn Helmetin musiikilla on ollut kiistaton merkitys. Tätä ei ole kuitenkaan koskaan alleviivattu missään, mikä on asia jota olen monesti ihmetellyt. Useastihan uusmetallin vihaajat koettavat keksiä sille ties mitä pioneeribändejä, jotta he voisivat osoittaa miten haaleita ja mielikuvituksettomia nämä uudemmat yrittäjät ovat. Nähtävästi Faith No More riittää heille.

Matalalle viritetyt raskaat kitarat, groovaavat riffit, huutovokaalien ja puhtaan laulun vaihtelu sekä hc:n ja metallin risteyttäminen tulivat Helmetille kuin luonnostaan, mutta se oli vain osa yhtyeen omalaatuista tyyliä. Orkesterin taiteellisen johdon, Page Hamiltonin jazz-menneisyys ei ehkä ole ilmeinen, mutta metallimusiikiksi hänen rustaamansa kappaleet olivat, varsinkin 80-90-luvun vaihteen kontekstissa, erittäin kokeellisia. Helmetistä on melkeinpä tullut synonyymi minimalistisesti junnaavalle poljennolle. Mutta minimalismin takaa vaanii hirviö, joka aika ajoin purkautuu rytmikikkailuna ja säröisenä metelinä. Jälkimmäiseen aspektiin liittyy olennaisesti Hamiltonin friikahtavat kitarasoolot, jotka kuulostavat Pettigrew’ta lainaakseni ”räjähtäviltä faksimodeemeilta”.

Unsung: The Best of Helmet 1991-1997 on pitkälti Interscopen näkemys Helmetin parhaista. Debyytti julkaistiin Amphetamine/Reptilen toimesta jo 1990, mutta koska Interscope julkaisi sen uudestaan vuotta myöhemmin, kokoelman nimessä on tuo 1991-1997. Kun bestofeista on kyse, löytyy tietenkin aina eriäviä mielipiteitä mitä siellä kuuluu olla. Itse uhosin leikilläni että ykkönen ropisee jos ei platalta löydy Born Annoyingia. Joudun kyllä tarkistamaan periaatteitani tuon suhteen, sillä totuuden nimissä tämä antaa kyllä erittäin hyvän kuvan bändistä. Toisaalta, kun ei selvästikään ole lähdetty koostamaan perinteistä singlekokoelmaa, eikä yhtyeen tuotanto lopulta kovin laaja ole, on hieman kummallista, ettei levystä ole tehty kattavampaa pakettia. Pari soundtrack-biisiä täyttävät pakollisen kuriositeettikiintiön. Niistä tunnetuin lienee Judgement Nightia varten tehty House of Painin-yhteistyö, Just Another Victim.

Levyllä edetään tyypillisen kronologisessa järjestyksessä. Lupaavan Strap It On –debyytin neljä parasta kappaletta saattavat hyvin olla ne mitkä kokoelmalle on pistetty. Repetition ja Sinatra nyt ainakin ovat oikeuttaneet paikkansa. Mestarilliselta Meantimelta ei voisi kelpuuttaa liikaa kappaleita, mutta viidestä raidasta In the Meantime, Unsung ja Give It lienevät kuitenkin raskaimmat todisteet Helmetin neroudesta. Vuoden 1994 Betty oli aikoinaan yhtyeen tylympään soundiin tykästyneille hieman hankala levy sisäistää. Näin jälkeenpäin katsottuna se on kokonaisuutena virkistävän moni-ilmeinen, mikä ei kyllä kokoelmalta välity. Kepeämpi Biscuits for Smut on jätetty pois ja mukaan on kelpuutettu ”helmetimmät” viisut. Eipä silti, kyllä Wilma’s Rainbow, Milquetoast ja Rollo loistavia ovat, katsoi asiaa miltä kantilta tahansa.

Sitten on tämä surullisen ironisesti nimetty Aftertaste. Helmetin viimeisestä studiolevystä tosiaan jäi kitkerä jälkimaku. Perusasiat olivat siinä kunnossa, mutta siltä kertakaikkiaan puttuivat biisit. Single Exactly What You Wanted on naseva lopetus kokoelmalle, mutta sitä edeltävät neljä kappaletta kumisevat onttouttaan. Helmetin ehtoopuolen esittelyn sijasta olisi hyvin voitu pistää mukaan muutama esimerkki yhtyeen indiekaudelta, varsinkin kun Born Annoying –kokoelmaa ei enää saa mistään.

Vaikka fanina joutuu hieman nillittää, ei Helmetistä missään nimessä valheellista kuvaa saa tämän kokoelman perusteella. Ja onhan sekin asia myönnettävä, ettei niitä kaikkein kirkkaimpia Helmet-helmiä ole kuin ehkä kymmenkunta. Bändin vahvuus oli persoonallinen soundi ja muotokieli, ja jos ei siitä pidä erityisen paljon, kuulostaavat yhtyeen kappaleet varmasti jokseenkin tylsiltä. Jos et ole Helmetiä jostain syystä aikaisemmin kullut mutta pidät modernista metallimusiikista, kannattaa tämä kokoelma ehdottomasti hankkia. Mutta älä järkyty, kun jokaisessa biisissä ei olekaan turboahdettua Ross Robinson –megamättösoundia.

Arvosana : 4/5
Arvostelu julkaistu : 2004-03-26
Arvostelija : Tom Sundberg

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.