Neurosis & Jarboe – Neurosis & Jarboe

Siitä lähtien kun kuulin yhden omalaatuisimman metalliyhtyeen ja yhden vaihtoehtomusiikin arvostetuimman sooloartistin marssivan samaan studioon yhteistyön merkeissä, olen odottanut lopputulosta vesi kielellä. Levyn pyörittyä sen puolen tusinan kertaa en oikein tiedä mitä mieltä olisin. Musiikki on vahvan tunnelmallista, omaperäistä ja kuten sopi odottaa: sysimustaa ja lyijynraskasta. Yksinkertaisesti Neurosis & Jarboeksi nimetty levy ei kuitenkaan yllätä. Se vastaa ehkä liiankin hyvin odotuksia.

Sävellyksellinen jako on looginen. Jarboe vastaa sanoista ja laulusta, Neurosis lopusta. Raskaan alavireisiin kitaroihin ei kasata yhtä paljon painoarvoa kuin yhtyeen omilla levyillä, vastavuoroisesti erilaisten syntikoiden ja elektronisten efektien merkitys korostuu. Tuttua on kappaleiden verkkainen kuljetus ja eeppisyys, sekä myrskyisien ja hiljaisten kohtien vuorottelu. Vieläkin tutumpia ovat riffit ja sointukulut. Musiikki on ymmärrettävistä syistä hieman vaatimattomampaa Neurosista, Jarboen mahtavalle äänelle on selkeästi haluttu antaa tilaa. Huomionarvoista on myös se, että nainen osallistuu itse itsensä säestämiseen moninkertaisilla ja eri tavoin käsitellyillä päällekkäislauluilla.

I tell you, if God wants to take me, he will… Jarboen persoonallisen äänen tunnistaa välittömästi. Hänen hypnoottinen hokemansa voimistettuna Neurosisin taustalla jylläävällä industrialcorella loihtii mieleen vainoharhaisia, pelottavia ajatuksia. Jarboelle ominainen, komentava vibrato vaatii aisaparikseen voimakkaasti ladattua musiikkia, ja sitä Neurosis kyllä tarjoaa. Laulajan muista projekteista tuttuja musiikillisia “persoonia” kuullaan myös nyt. Withinissä riivatun levoton maanittelu lomittuu viattoman enkelimäiseen tuutulauluun ja Erasessa ahdistuneet kuiskailut vaihtuvat demonittaren vertahyytäviin raivonpurkauksiin. Steve Von Tillin ainoat vokaaliosuudet kuullaan viimeisessä Seizure-fiilistelyssä, ja lopputulos kuulostaa hurmoksellisuudessaan melkeinpä blues-duetolta.

Jarboe laulaa kuolemasta, surusta, peloista, parisuhteista ja isästään, mikä ei ehkä tule kovinkaan suurena yllätyksenä kaikille Swansinsa tunteville. Sanoituksellinen tyyli on usein dialoginomainen tai toteava, ja tekstit kuulostavat sekä suorilta että kryptisiltä. Vaikuttavin tekstin ja laulun yhteensovitus on Erasessa, jossa parisuhteen konflikti – riippuvuus –ristiriita nähdään persoonan määrittävänä tekijänä: Define me define me define me define me/Defy me defy me defy me defy me/ Defile me defile me defile me defile me. Kappaleen kliimaksissa Jarboe laulaa, huutaa ja suorastaan örisee sanomansa maailmalle tavalla, joka ei jätä ketään kylmäksi.

Aluksi albumi tuntuu rakentuvan vain muutaman kardinaalibiisin varaan, joista edellä mainittujen lisäksi myös His Last Words on mainitsemisen arvoinen. Runsaan kuuntelun jälkeen levy verevöityy myös muilta osin. Esimerkiksi Cringe kuulosti aluksi liian helpolta ratkaisulta ja lähes itsetarkoitukselliselta jälkikäsittelyhäröilyltä, mutta sekin onnistui lopulta säväyttämään. Tämä johtuu paljolti levyn perusasetelmasta. Kun Neurosisin anti ei kuulosta tasoiseltaan, on silti Jarboen ääni läsnä, ja kun Jarboe juuttuu saman vibratokaavaan pitemmäksi aikaa, löytyy ympäröivästä äänimaailmasta kiinnostavuutta. Jotenkin kyllä kuvittelin Neurosisin ja Jarboen levyn olevan enemmän kuin osiensa summa. Tuntuu siltä, että musiikillista nerokkuutta ja luovuutta on ollut levynteon aikaan ilmassa, mutta että samoihin vakiintuneisiin rakennuspalikoihin on tartuttu hieman liian useasti. Tuloksena on perusluonteeltaan uniikki, vaan ei täysin loppuun asti viety teos.

Arvosana : 4/5
Arvostelu julkaistu : 2004-02-16
Arvostelija : Tom Sundberg

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.