Ostara – Ultima Thule

Ultima Thule, äärimmäinen pohjoinen, on ollut Ostaran Richard Leviathanille ja Stu Masonille seutu, jonne mieli on kolmatta ja uusinta albumia tehdessä vaeltanut. Levyn pohjoinen on myyttinen ja karu pakanajumalten elinpiiri, jollaisena kreikkalaiset sen näkivät ajanlaskun alun tienoilla. Ehkä Leviathanin ja Masonin australialainen alkuperä on vaikuttanut siihen, että he ovat valinneet musiikkinsa mystiikaksi maailman, jossa aurinko ei paljon paistele. Luomistyön vapauden ja mielikuvituksen lennon kannalta voi olla parempi, ettei tunne aihettaan liian hyvin.

Ostaran musiikki on epätavallinen yhdistelmä eri tyylejä. Kelttiläisyyden innoittamaa neofolkia on tematiikan lisäksi osa melodioista, etenkin a cappella -lauletussa Ultima Thulessa. Konetaustoista löytyy maailmanmusiikille ominaista maalailevaa ambientia ja hitu aitoa pohjoista shamaaniverta: puolella kappaleista koskettimet ovat Waltarista tutun Kari Hatakan hallussa. Brittiläisen kitarapopin elementit ovat käytössä kautta levyn, mutta niistä siirrytään melko säännöllisin väliajoin paria astetta raskaampaan kitarointiin.

Vakuuttavimmillaan Ultima Thulen tunnelmat tuovat mieleeni brittirockin pienen suuruuden Peachin. Onnetonta on, että välillä syntyy assosiaatio Neljän Ruusun englanninkieliseen tuotantoon. Se paljastaa, ettei Ostaran koostumus varauksetta sykähdytä. Ultima Thulen osittaisesta ontumisesta huolimatta sitä voi pitää kiinnostavana levynä.

Arvosana : 2/5
Arvostelu julkaistu : 2003-11-18
Arvostelija : Maija Repo

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.