Muse – Absolution

Muse tekee suurta musiikkia. Trion kappaleet ovat jo syntyjään kuin intergalaktisia stadionlauluja. Tuntuu absurdilta edes kuvitella tätä bändiä soittamassa unplugged-settiä jossain pienessä baarinurkkauksessa. Rönsyilevät arpeggiot, äänekkäät sähkökitarat ja progeilevat koskettimet vaativat arvoisensa esitysformaatin. Fantastisin on varmasti tämä albumimuoto, jossa kaihoisia melodioita ylevöittävät jousisovitukset, moninkertaiset taustalaulut ja kaikki mahdolliset ja mahdottomat efektit. Studio-utopiassa kaikki on sallittua. Musen kolmas, ja tähän mennessä kunnianhimoisin utopia, on nimeltään Absolution.

Musiikin tehoa ei oikeastaan haittaa se, että suureellisen satukuorrutuksen alta on vaikea löytää konkreettista tarttumapintaa. Matthew Bellamyn, Chris Wolstenholmen ja Dominic Howardin sävellykset toimivat eräänlaisena universaalina terapiamusiikkina. Samaistumiskohteet löytyvät abstraktimmalta tasolta, musiikin herättämistä tunteista, eikä niinkään tekstin ja sävellyksen välimaastosta. Bellamy ei pidättele paatostaan, ja hänen kaihoisasti valittava laulunsa säteilee lohtua kaikille anonyymistä maailmantuskasta kärsiville surusieluille. Sanoitukset taas ovat varsin suurpirteisiä, eivätkä itsessään herätä ihmeempiä tunne-elämyksiä.

Absolution sisältää piirun verran Origin of Symmetryä korkealentoisempaa materiaalia, minkä voi päätellä myös kansikuvasta. Muse on jalostanut melodramaattista sfäärirokkiaan niin luontevan kuuloiseksi, ettei sitä enää miellä niin teatraaliseksi kuin joskus aikoinaan. Toki kyse on myös siitä, että yhtye on kovalla pohjatyöllä tehnyt mahtipontista soundiaan tutuksi suurelle yleisölle. Välillä jopa musikaalimaisia piirteitä sisältävä musiikki tuo mieleen Queenin, joka ei myöskään pelännyt ylilyöntejä ja mutkikkaita sävellysratkaisuja. Ikuiselta vaikuttava Radiohead-kopion leima johtuu lähinnä Matthew Bellamyn lauluäänestä, joka on pelottavan puhdas Thom Yorke/Jeff Buckley –risteytys. Musiikillisesti Radioheadin sulkeutunut esoteerisyys eroaa aika lailla Musen maailmojasyleilevästä suuruudenhulluudesta.

Ongelmallisinta Absolutionilla on silti musiikin luonne. Lentokoneen ikkunasta ei jaksa ihailla pilvimerta koko matkan ajan, vaikka näkymät olisivat kuinka huikeat. Suurin osa levyn kappaleista leijailee jotenkin epämääräisesti ohi, eikä niistä oikein saa otetta. Hahmottoman oloinen, mutta silti vahva emotionaalisuus ja yhtyeen tekninen taituruus jäävät päällimmäisinä mieleen. Kokonaisuutena levy on kylläkin yhtenäinen ja taustalla piilevä apokalyptis-romanttinen tematiikka toimittaa mukavasti punaisen langan virkaa. Piano yhdistää niin ikään lähes kaikkia kappaleita. Paikka paikoin Bellamyn taiteilu lipsahtaa kirkkaasti klassisen puolelle, kuten Butterflies and Hurricanesilla.

Jos etsitään levyn valopilkkuja, tulee ensimmäisenä mieleen Hysteria, jossa kiteytyy mahtavasti koko yhtyeen perusidea. Sopivassa määrin progea, rockia ja tunnetta. Myös Time Is Running Outissa ja Stockholm Syndromessa on tarpeeksi koukkuja ja oivalluksia, jotta ne jaksaisivat kiinnostaa pitempään. Kauniimmat hetket koetaan albumin keskivaiheilla, elokuvamusiikkimaisen Blackoutin parissa. Harvemmin kuulee säröisen kitarasoolon olevan niin sulavassa harmoniassa jousiorkesterin kanssa.

Musiikki vaihtelee suoraviivaisesta koukeroiseen, rauhallisesta rokkaavaan ja hillitystä ylidramaattiseen, mutta uutta New Bornia tai Blissiä ei Absolutionilta löydy. Origin of Symmetryllä osaset loksahtivat muutenkin kohdalle paljon mieleenpainuvammalla tavalla. Taattua Musea –merkinnän ansaitsee kyllä tämäkin albumi, joskin pienellä ”déjà entendu” –varoituksella. Hienoinen kierrätystoiminta ei itseäni tolkuttomasti vaivannut, mutta terävämpää biisimateriaalia jäin sen sijaan kaipaamaan. Arvosana on siis pyöristetty ylöspäin.

Arvosana : 4/5
Arvostelu julkaistu : 2003-10-22
Arvostelija : Tom Sundberg

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.