Laibach – WAT

Slovenialainen Laibach on itseoikeutetusti yksi industrialin suurimmista kulttinimistä. Legendaarisuus juontaa juurensa 80-luvulle, jolloin yhtye väänsi milloin mistäkin populaarimusiikin suosikeista omia, järjettömän mahtipontisia konemusiikkiversioita. Osansa kulttistatuksessa on myös runsailla ulkomusiikillisilla seikoilla kuten poliittisella aktivismilla ja hämärällä taidefilosofialla.

Laibachin oma materiaali tapaa jäädä huikeiden cover-esitysten varjoon, ja syystä. Totuus on, että yhtyeen musiikki osaa pahimmillaan olla äärettömän tylsää teknojumputusta. Samainen ongelma tuli auttamatta vastaan pelkästään orkesterin omaa materiaalia sisältävää WAT:ia (We Are Timea) kuunnellessa. Kun levy ensipyörähdyksensä jälkeen ulostui soittimesta, tuli todella turhauttava olo. Tuntui kuin kädessä oleva cd-levy olisi vain muinaista teollisuusjätettä, ja musiikkia aikoinaan ympäröinyt legendan hehku vain lasersäteen lämmittämän muovipinnan tuntu. Viimeisiä vetelevän mammutin kuolinkorinalta kuulostanut levy paljastui kuitenkin muutaman kuuntelukerran jälkeen varsin kelvolliseksi tuotokseksi.

Seitsemän vuoden takaiseen Jesus Christ Superstarsiin verrattuna mahtipontisuutta on karsittu jonkin verran. Milan Frasin muhkea mörinä ja taustakuorot ovat tietysti tallella, mutta sähkökitarat on jätetty pois. Lieneeköhän yksi syy tähän erään saksalaisyhtyeen samankaltaisella reseptillä saavuttama suosio? WAT:in kappaleet ovat suoraviivaista vanhan ajan industrialteknoa, jota ryydittävät niin orgaaniset kuorolaulut kuin synteettiset sinfoniset elementit. Omituiset ähkimiset ja wagneriaaniset orkesteri-iskut yrittävät rakentaa siltaa pompöösin naurettavuuden ja omaleimaisen taiteen välille. Tämä ristiriita tekee Laibachista mielenkiintoisen ilmiön, mutta on samalla kaikkein radikaalein mielipiteenjakaja. Niille, jotka kokevat taide-sanan jotenkin negatiivisena, on itäeurooppalaisesti saksaa ja englantia muriseva Fras jylhine puitteineen varmasti kova pala.

WAT:ista saa eniten irti, kun kuuntelee neljä ensimmäistä raitaa, ja hyppää suoraan toiseksi viimeisenä olevaan nimikappaleeseen. Loistavassa B Maschinassa voi kuulla uuden ja vanhan Laibachin parhaat puolet tasapainoisesti iskevässä kokonaisuudessa. Kakkosraita Tanz Mit Laibach kutsuu oivallisesti tanssiin (tai marssiin), mutta jo sinänsä kelvollisten Du Bist Unser- ja Achtung-esitysten aikana alkaa levyn monotoninen luonne puskea esiin. Levyn keskivaiheen harmaasta massasta ei löydy kuin muutama valon pilkahdus musiikillista kiinnostavuutta. Kaksi viimeistä biisiä ovat asiallista kuunneltavaa, varsinkin WAT, joka sisältää ehkä coolimman Laibach-tekstin ikinä:
We are no ordinary type of group / We are no humble pop musicians / We don’t seduce with melodies / And we are not here to please you / We have no answers to your questions / Yet we can question your demands/We don’t intend to save your souls / Suspense is our device / We are time.

Jos Laibach on iskenyt aikaisemmin, ei WAT:in luulisi tuottavan kovin pahaa pettymystä. Jos Laibach ei koskaan ole ollut sinun juttusi, ei se varmaan ole sitä nytkään.

Arvosana : 3/5
Arvostelu julkaistu : 2003-11-12
Arvostelija : Tom Sundberg

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.