Coral, The – Magic And Medicine

The Coralin kakkoslevy pisti minunlaiseni patologisen retroallergikonkin hiljaiseksi. Monen oireettoman kuuntelukerran jälkeen olen edelleenkin hämmästynyt ja vaikuttunut tämän nuoren brittibändin kyvyistä. Mutta, onko kyse musiikillisesta neroudesta, vai erittäin taitavasta vedätyksestä? Tavallaan molemmista. 60-lukulaisen popin kierrättäminen kokoelmaksi tyylipuhtaita pastisseja ei ole meriitti eikä mikään nykyajan retrohenkisessä ilmapiirissä. Mutta on jo aikamoinen temppu saada tuollainen musiikki kuulostamaan tuoreelta. Ja juuri siltä Magic and Medicine kuulostaa. Se on, hieman paradoksaalisesti sanottuna, kuin virkistävä tuulahdus menneiltä vuosikymmeniltä.

The Coral erottuu muista aikamme takaisinkatselijoista omaperäisellä näkökulmallaan ja kadehdittavan tyylitajuisella lainaustaidollaan. Kun muut ammentavat Beatles – Rolling Stones – Beach Boys –akselilta, hakee The Coral vaikutteensa musiikkihistorian vähemmän kuluneesta pop-kuvastosta: The Doorsista, The Animalsista, Lovesta ja miksei myös Captain Beefheartista. Psykedeliaa on myös sorvattu vähän samalla otteella kuin Echo & the Bunnymen 20 vuotta sitten. Yhteistä on myös kotikaupunki: Liverpool.

Albumin toinen raita, Don’t Think Your the First, esittelee kuusikon parhaimmat puolet. Soundillisesti yhtymäkohtia voi löytää 50-luvulta saakka, tuottaja Joe Meekin merkillisistä kaiutetuista ja efektoiduista äänimaailmoista. Hieman ”lottomusiikkia” muistuttava kantripoljento saa seurakseen rautalankakitaroita ja herkullisen vinoutuneita laulumelodioita. 22-vuotiaan James Skellyn haikeassa, mutta samalla renttumaisen karheassa äänessä on orastavaa bluestulkintaa. Kun hän laulaa Do I Love You/Yes I Love You/Or I Wouldn’t Tell You So, se ei kuulosta tippaakaan banaalilta, vaan siinä on samaa välittömyyttä kuin 60-luvun unohtumattomissa hiteissä. Parhaimmillaan The Coral ei kuulosta lainkaan retrobändiltä, koska laulut ovat niin vahvoja itsessään.

Muut Magic and Medicinen yksitoista raitaa liukuvat tasavahvasti eteenpäin, ilman merkittäviä alamäkiä tai huippuja. Mainittakoon kuitenkin tunnelmallinen The Doors – Beach Boys -hybridi, Secret Kiss ja Bill McCain letkeä kantripsykedeliahumppa jonkinlaisina ääripäinä. Confessions of A.D.D.D. päättää levyn asianmukaiseen jamitrippailuun.

Eipä muuta. Kaikki 60-lukulaisvaikutteista britti-indietä pelkäämättömät kohti kauppaa. Tämä jos mikään on ostamisen arvoinen retrolevy.

Arvosana : 4/5
Arvostelu julkaistu : 2003-10-13
Arvostelija : Tom Sundberg

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.