Ruotomieli – Neonvarjot

Ruotomieli keräsi roppakaupalla kehuja Delta City -albumillaan. Kasasiko menestys paineita ryhmän harteille, sitä emme voi tietää. Syiden sijaan seurauksen kuulemme omilla korvillamme: Neonvarjoista huokuu tukahtunut fiilis, aivan kuin albumi olisi synnytetty väkipakolla.

Jo levyn avaustahdit saavat pelkäämään pahaa. Ei pitkä matka alas kiteyttää koko albumin keskeisen ongelman. J. Aslak Räsäsen antaumuksellinen tulkinta ei riitä pelastamaan pahasti laahaavaa raitaa, ja lopulta raspikurkun artikulointikin vaipuu samaan anemiaan. Heikoimmillaan Ruotomieli kuulostaa pahaiselta suomirock-jyrältä, jonka yli lyövässä paatoksessa on kaikuja niin Sir Elwoodin hiljaisista väreistä kuin Kolmannesta naisestakin.

Hetkittäin yhtyeen soitto piristyy. Koskettimet kuljettavat kappaleita, roots-vaikutteet ottavat vallan ja tunnelma sähköistyy. Näitä hetkiä on vain liian harvoin. Suurimman osan ajasta levy kuulostaa lähiön keskikaljakuppilan ja krapulapäivän sekoitukselta. Aiheesta on tehty osuvia kuvauksia, mutta Ruotomielen versioon on jäänyt vain tasaisen ankea osuus. Hetki, jolloin päätä kolottaa, mutta buranalle ei ole tarvetta.

Arvosana : 2/5
Arvostelu julkaistu : 2011-05-09
Arvostelija : Jukka Kastinen

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.