Tuomas Henrikin Jeesuksen Kristuksen Bändi – Ruuvimeisseli perseessä

Siteeraus levyn saatekirjeestä:

”Bändin yllätykseksi levy-yhtiö kieltäytyi viime metreillä julkaisemasta levyä, joka oli hetkessä muuttunut ”klassikkomatskusta julkaisukelvottomaksi paskaksi”. – – – Yhteistyö vanhan levy-yhtiön kanssa ei valunut kuitenkaan täysin viemäriin – uuden levyn nimi on suora lainaus levy-yhtiön viimeisistä kehotuksista muuttaa bändin tämänhetkistä suuntaa.”

Mikä on totuus, se ei kiinnosta, mutta hyvin kuvaavaa tämä kuitenkin on. Oululaisen Tuomas Henrikin Jeesuksen Kristuksen Bändin laskutavasta riippuen toinen tai kolmas albumi Ruuvimeisseli perseessä ei kulje keskitietä.

Ensikosketuksessa tämä vajaan puolen tunnin mittainen ja 20 kappaletta sisältävä räyhäke ei muistuta juurikaan siitä yhtyeestä, joka julkaisi keväällä 2009 tupladebyyttinsä Vade Retro Satanus I & II. Lyhyet purkaukset sinkoilevat levyltä pitkin huonetta, millään ei tuntuisi olevan mitään väliä. Kuulija on kuitenkin väärässä.

Tuomas Henrikin Jeesuksen Kristuksen Bändi on tullut takaisin. Levy kuulostaa hyvin yhtyeeltä itseltään, sen päällä soi vaan samanaikaisesti aluksi häiriömeteli, joka poistuu kun levyä kuuntelee tarkemmin ja paloittelee osiin. Parhaimmillaan Ruuvimeisseli on kokonaisuus, jossa yksittäiset kappaleet vain kuljettavat tarinaa eteenpäin. Huuto voi olla sidosainetta, mutta kappaleiden joukossa on myös hienoja yksittäisiä kokonaisuuksia. Niiden ei vaan tarvitse kestää seitsemää minuuttia, sillä vajaa minuuttikin riittää.

”Mä vedän elämää köniin,
laitan kaiken takana palamaan,
opetan syrjäytymisuhanalaiset
nuoret narkkarit bailaamaan”

Seitsemäntenä kappaleena kuultava Narkkarit bailaamaan vääntää luettuna mahdottoman kuuloiset rivit tanssittavaan muotoon. Sähköisesti rytmikäs kappale on osa useamman kappaleen rykelmää. Edeltävä Se lyhyt jätkä on siviilikyttä johdattelee kappaleeseen, seuraava Me halutaan lisää jeejeetä on sidosmeteliä, jonka jälkeinen Pusikossa jatkaa sähköisellä teemalla. Kaikki sitoutuu lopulta yhdeksi isoksi ääneksi, joka etäältä muistuttaa kaaosta, läheltä tarkkaa ja yksityiskohtaista musiikkia. Miten yhtye sen tekee, ei lopulta kiinnosta.

Tuplahöh on jopa optimisten melodian omaava instrumentaali, jonka paikka olisi voinut aivan yhtä hyvin olla debyytillä. Sama tunne nousee nykivästä Hehkut pahaa -kappaleesta tai loppulevyn nopeasti ohi menevästä Jätesäkillisestä kuolleita lokkeja.

Levyn rauhallisin pariminuuttinen Moi muistuttaa sekin yhtyeen kyvystä olla myös kaunis. Puolestaan livekeikalta levylle napatun Aknestikin Suomirokkia-lainan ainoa tarkoitus lienee työntää siihen asti sinnitelleen satunnaiset kuuntelijat stop-nappulan tykö. Hieman yllättäen kappaleen krediitit annetaan oikeaan osoitteeseen, sillä sen verran omanlainen sovitus on kyseessä, että sen olisi voinut naamioida omaksikin kappaleeksi.

Tuomas Henrikin Jeesuksen Kristuksen Bändi vahvistaa tämän levyn myötä asemaansa Suomen mielenkiintoisimpana yhtyeenä. Se ei tee samaa juttua kahdesti, mutta pystyy silti kuulostamaan johdonmukaiselta – ja hetkessä mieltään vaihtavalta. Ymmärrettävästi tällainen poukkoilu on omiaan ärsyttämään, mutta silti tunne on vahva, ettei yhtye tee sitä tarkoituksenmukaisesti ja ydin tekemisessä on terve.

Arvosana : 4/5
Arvostelu julkaistu : 2011-01-17
Arvostelija : Teemu Lampinen

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.