Au Pair – Kimppu

Kimppu on sopiva nimi kuvaamaan Au Pairin kolmatta albumia. Tiukaksi sidottu paketti on jyväskyläläisyhtyeen ehein kokonaisuus tähän mennessä. Se ei silti tarkoita, etteikö Au Pair edelleen rönsyilisi ja piikittelisi totuttuun tyyliin.

Kimpusta kirjoittaessa on etsittävä uusia adjektiiveja kuvaamaan Au Pairin musiikkia, vaikka levyllä yhtye kuulostaa vahvasti itseltään. Totutut viittaukset punkkiin ja melurokkiin voi yliviivata suosiolla; jäljelle niistä on suodattunut vain se tärkein, päällekäyvä asenne. Bändin kappaleissa on kuultavissa vahvemmin 1970-lukulaisia vaikutteita, mutta niin omankuuloisiksi kasvaneina, että suora osoittelu on mahdotonta. Silloin, kun maailmassa oli vielä taikuutta -kappaleen jälkeen päässä soi myös Paint It Black, vaikka näillä kahdella kappaleella ei taida muuta yhteistä olla kuin kitara, basso ja rummut.

Pinnan alla yhtye on yllättävänkin rikas ja kappaleista löytyy runsaasti yksityiskohtia. Nykivästi leijailevissa kappaleissa Au Pair tekee regressiivisestä progressiivista. Lopulta bändi soittaa kuitenkin pirullisella vimmalla, jota ei ole vastustaminen jos ylipäätään pitää äänekkäästä kotimaisesta musiikista. Laulaja Tomi Tuomaalan laulutyyli voi edelleen nousta kynnykseksi empiville, mutta miehen maaninen honotus on ehdottoman kiinteä osa Au Pairin musiikkia siinä missä ovat myös kitaristi Esa Kosken riffit sekä basisti Antti Siukolan ja rumpali Sami Valkosen rytmit.

Tuomaala on aina osannut kirjoittaa sanoituksia. Kimpulla on joukko kertomuksia tarujen maailmasta, jotka ovat osin vain sympaattisen sekaisin, osin rivienvälistä kritisoivia. Kappaleessa Silloin, kun maailmassa oli vielä taikuutta on huumoriakin: ”…on suomuinen isoäiti/ lastenlasten suosikki/ suvun paras sukeltaja”. Täsmälleen! Kosken viheltämä melodia kuulostaa sekin vihreiden miesten työlaululta, joten kappaleen tavoittelema taianomaisuus – jos voi sanoa – käy todesta.

Levyn avaavat Muutamia kasvatusohjeita ja Luiden väliin on piirretty risti iskevät äänellään ja vimmallaan. Kappaleet tuntuvat pysyvän pystyssä kuin huojuva torni, mutta kaikki palikat ovat silti tarkasti aseteltu paikoilleen. Yhtä lailla ”lisää insuliinia!” -huutava Valkea joulu yhdistelee äänekkäästi B-52s-yhtyettä ja Terveitä käsiä, kuten yhtye on itse kuvaillut. Hevostyttö, Keijujen kuningas, Lahjoja ja vastalahjoja ja levyn päättävä kahdeksanminuuttinen Paha on päässyt keskellemme kasvavat verkkaisemmin, mutta osuvat sovituksillaan tarkasti. Hienoja rock-kappaleita, kaikki.

Vajaassa kymmenessä vuodessa Au Pair on kasvanut yhtyeestä, joka kirjoitti Marjaanan kaltaisia suoraviivaisia rokki-iskuja yhtyeeksi, joka kykenee sama hullu kiilto silmissään rakentamaan tarkasti kasvavia, pieniä rock-teoksia. Ja se osaa edelleen mättää. Edelleenkään tällaisella musiikilla ei Suomessa perhettään elätä, eikä mikään levy-yhtiö maksa studioaikaa, mutta musiikkinsa ystävien arvostus kasvaa. Se lopulta merkitsee hyvin paljon sekin.

Arvosana : 4/5
Arvostelu julkaistu : 2010-10-18
Arvostelija : Teemu Lampinen

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.