Pariisin kevät – Astronautti

Pariisin kevät ilmestyi kaksi vuotta sitten suomalaisen popin kentälle ja Arto Tuunelan yhden miehen orkesteri sai välittömästi aikaiseksi kaikenlaista liikettä. Hölmön lapsekkailla sanoituksilla ja ilmavalla popilla ryyditetty debyytti Meteoriitti liikkui ilmakehämme tuolla puolen, ja samassa suunnassa vaikuttaa myös tuore Astronautti, vaikka kiertorata onkin hiukan matalampi.

Pariisin kevään vahvin ase myös tällä toisella kierroksella on lyriikat. Aivan debyytin tasoiseen pistelyyn Tuunela ei tosin tällä kertaa yllä, vaikka joitain upeita hetkiä kiekolta löytyykin. Matkalla etelään paetaan kesän myötä saapuvaa tylsyyttä ja etsitään jotain potkua tähän elämään. Painovoimaa (korkeushyppääjän rakkaus) saa hyppääjään sinkoutumaan taivaisiin, kun painovoima yllättäen katoaa, eikä Johnny Depp (pankkiryöstäjän rakkaus) kerro sekään oikeastaan muusta kuin värin etsimisestä tähän harmaaseen elämään. Pakeneminen ja unelmointi, harhakuvat ja melankolia, arjen pienten asioiden huomioiminen sekä elämän mystinen ihmeellisyys, näistä aiheista miltei jokainen kappale kertoo tavalla tai toisella. Oma kysymyksensä on pitääkö Tuunelan pikkuvanhasta kirjoitustyylistä vai ei, mutta ainakin herra saa ärsytyskynnyksen ylittymään taajaan tahtiin.

Teemoiltaan ja tarinoiltaan Astronautti on asteen surumielisempi kuin Meteoriitti, jolla lapsekkuus sai myllätä vapaammin. Kappaleiden laatu on nyt kaikin tavoin tasaisempi, eikä joukosta löydy Pikku-Huopalahden kaltaista ässää. Eipä tosin mukaan ole eksynyt myöskään huteja, ja keskinkertaisimmillaankin yhtye on mainiossa terässä. 80-luvun lelusoundit istuvat tarinoihin ja vahvan tuotantopuolen ansiosta biiseihin on saatu ladattua riittävästi voimaa.

Arvosana : 4/5
Arvostelu julkaistu : 2010-06-21
Arvostelija : Mika Roth

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.