Ratface – Ratassed

Hieman hirvitti pistää Ratfacen ensimmäinen täyspitkä soittimeen. Parin vuoden takainen nimikko-ep oli nimittäin sen verran lupaavaa settiä, että jos debyyttiälbymi olisi ollut aivan paska, niin kyllä se jonkin verran olisi kyrsinyt. Nyt kävi kuitenkin niin, että Ratassed on hyvinkin jotain sellaista, miksi meiningin odotti Demon Dayzin ja Ratfacen myötä muotoutuvan. Hyviä biisejä, asiallista runttausta ja asiatonta meininkiä. Ja laumallinen vierailijoita Jakefiendistä Shaka & Koivuniemen Herroihin.

Bändi on, luojan kiitos, ihan yhtä hölmö kuin ennenkin. Kaikille paskoille huumoribändeille, jotka yrittävät pärjätä pelkästään viinanjuonnilla ja pierulla, onkin tässä yhteydessä pakko todeta, että tehkää edes ne kunnolla. Tehkää kuten Ratface. Ryyppääminen ja kaikenlainen perseily on otettava kuolemanvakavasti, mutta itseä ei koskaan. Itseironia yhdistettynä järjettömään meininkiin ja hyviin biiseihin on aika kova yhdistelmä. Pelkkä paska huumori sen sijaan on vain paskaa huumoria. Tämän syrjähtelyn lopuksi pitänee vielä sanoa ääneen se itsestäänselvyys, ettei Ratface suinkaan ole huumoribändi – mitä huumoribändi ikinä tarkoittaakaan. Ratface on hardcorebändi, joka nauraa hardcorelle ja on juuri sen takia lajinsa hardcore. Kaikkine metalli- ja rap-vivahteineen. Siinä, kun joku muu hc-bändi laulaa “pudota pommi”, Ratface laulaa “burana tonni”.

No, se siitä filosofiasta. Kahdentoista biisin albumi mäiskitään läpi hyvästi alle puolen tunnin, mikä on tässä tapauksessa oikeastaan ainoa oikea tapa. Levyllä on vain yksi yli kolmen minuutin biisi suurimman osan ollessa keskimäärin nippa nappa pariminuuttisia. 25 minuuttia täyttä hulabaloota, skarppia soittoa ja erittäin epäskarppia meininkiä. En tiedä, voiko tätä tyylilajia paljon tämän paremmin hoitaa. Ehkä niitä tappotarttuvia napakymppejä vielä odottelemme.

Huomaavaista rottanaamoilta muuten liittää bookletiin albumin käyttöohje: biisit on merkitty joko partysong- tai hangoversong-tunnuksin. Näin ollen ei pääse käymään esimerkiksi sellaista virhettä, että illan tunnelmannostatusbiisinä pärähtäisikin soimaan “Feel like shit / You deserve it” (Pain meets counterpain). Tai maailmanlopun krapulassa “Karhu, Koff, Olvi, Le Coq / Jägermeister show” (Jägermeister Show), hyi hitto. Afterparty-merkinnöillä on puolestaan varustettu levyn lopettavat reggae-hömpäily I Don’t Like Hardcore ja ihan hirveä Guten Scheisse -pelleily (kiitos tästä, DJ Pataässä)!

More booze, more sex. Kyllä tässä ensimainittua alkaa olla jo kotitarpeiksi.

Arvosana : 4/5
Arvostelu julkaistu : 2010-04-12
Arvostelija : Emilia Kukkala

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.