Serpentia – Dark Fields Of Pain

Serpentia on puolalainen deathmetalbändi ja teen nyt reilut jo ensimmäisessä lauseessa ja totean, että tästä bändistä ei koskaan tule uutta Behemothia. Ei ainakaan, jos meno jatkuu näin tylsänä.

Noniin, pakollinen dissauskappale tuli suoritettua kivuttomasti ja on aika siirtyä analysoimaan tuotosta syvemmin. Dark fields of pain on yhtyeen ensimmäinen pitkäsoitto, ellei oteta mukaan vuonna 2000 ilmestynyttä MCD:tä, …and the angels descended to earth.

Dark fields of painin sisältö koostuu lähinnä puolinopeista ja epätarkoista rummutuksista, tylsistä kitarariffeistä ja varsin kelvollisesta kurkkuörinästä, joita välillä väritetään puhutuilla kohdilla ja kuiskauksilla. Levyn aloitusraita, The worst enemy, on levyn normaaliin biisimateriaaliin nähden sitä parhaimmistoa. Kappaleessa on mukavasti dynamiikkaa ja (mielestäni) yhtä deathmetallin suurimmista synneistä, turhaa blastbeatin viljelyä, on vältelty lähes viimeiseen asti. Varsin menevää dödöä siis.

Mutta sitten kapsahdetaankin katajaan. Pari seuraavaa raitaa ovat hiukan huvittavia deathrunttauksia Stratovarius-tyylisillä koppotikoppoti-rummuillaan. Puolivälissä levyä pääsee bändi esittelemään säveltäjägurujen taitojaan konejousilla ja jollain tyhjänpäiväisellä spokenwordilla varustettuna. Hieman runsas kaksiminuuttinen monotonisia koneviuluja ja surinaa ei vakuuta, vaan antaa todella töksähtävän kuvan levynsuunnittelusta. Mikä pahinta, on kyseistä emootiopurkausta seuraava kappale taas sitä tylsää stratovariusdeathia, mitä muutama alkupään kappalekin edusti. Tyylimoka ja paha sellainen!

Luulin, ettei tästä voisi enää huonommaksi mennä, mutta erehdyin. Läystäkkeen lopettava Place where souls are dying on taas tätä sarjassamme “sämplään-jotain-puhetta-elokuvista-ja-pistän-jousia-taustalle”. Miksi ihmeessä laittaa tallaisia turhanpäiväisiä täyteraitoja mukaan deathmetalbändin levylle? Vaikuttaa vähän siltä, että bändillä ei ole materiaali riittänyt täyspitkän levyn tekemiseen ilman moisia kuraklönttejä. Levyn mukana seurannut promootio/hehkuttelupaperi kertoo yhtyeen olevan yksi lupaavimmista maan akteista, mutta ainakin tämän levyn perusteella en kovin suurta suosiota uskalla ennustaa.

Kuten eräs suomenruotsalainen nyrkkeilijä-poliitikko sanoi, “Jumala armahtaa, minä en”, totean itse samaa ja hautaan tämän surkimuksen levyhyllyn uumeniin. Yhden pisteen korotus johtuu siisteistä kansipapereista ja hyvästä aloitusraidasta.

Arvosana : 2/5
Arvostelu julkaistu : 2003-08-25
Arvostelija : Henrik Himberg

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.