Them Crooked Vultures – Them Crooked Vultures
Viime kesänä netissä kohistiin uudesta superkokoonpanosta. Totuus konkretisoitui syksyllä, kun Them Crooked Vultures avasi mysteeriset kotisivunsa ja Dave Grohl paljasti haastattelussa uuden ryhmän kokoonpanon. Grohl rummut, John Paul Jones basso ja Josh Homme kitara/laulu. Tänä vuonna on jo ilmestynyt useampi mielenkiintoinen superkokoonpanon debyytti (mm. The Dead Weather ja Shrinebuilder), mutta TCV-miehistön bändihistoria hakee vertaistaan. Led Zeppelin innostaa edelleen tuhansia metallibändejä. Nirvana puolestaan palautti uskon rock-ilmaisuun 90-luvulla. Kyuss loi samaan aikaan pohjan stonerille ja QOTSA on julkaissut 2000-luvun tiukimpia rock-albumeita. Kuinka monen muun bändin jäsenet ovat vaikuttaneet näin monitahoisesti rock-maailmaan? Tuskin minkään muun.
Grohl ei ole säveltäjänero, vaikka Foo Fighters on levyttänyt useita ikimuistoisia hittejä. Hänen ansiostaan tämä kokoonpano sai alkunsa. Dave kysyi Jonesia mukaan uuteen bändiin, jossa tulisi laulamaan Homme. Molempien yllätykseksi Jones vastasi hyväksyvästi ja tapasi Joshin ensimmäistä kertaa Grohlin 40v-syntymäpäivällä. Muutama päivä myöhemmin ryhmä soitti ensimmäistä kertaa yhdessä. Dave totesi sessioista, että välittömästi trio kuulosti parhaalta bändiltä, jossa hän on ikinä soittanut.
Miltä TCV sitten kuulostaa? Eniten QOTSA:lta. Hommen ovela riffikone, kulmikas kitarointi ja sävellystyyli kuuluvat läpi, vaikka kappaleet on merkitty koko bändin nimiin. Karrikoiden TCV on bluesilla turboahdettua QOTSA:a. Onneksi totuus ei ole niin suoraviivainen, sillä John Paul Jones on tuonut mukanaan oman taikapussissa. Lisäksi soitinvirtuoosi Jones soittaa levylle mm. koskettimia, pianoa, slide-kitaraa ja tavaramerkiksi muodostunutta mandoliinia. Jälleen Grohlin sanoin, kun kuulin Jonesin revittelemässä mandoliinilla kuulosti se yksin joaivan mahtavalta. Yllättävästi levyllä kuullaan myös nykyään lähinnä vitsiksi miellettyä keytaria!
No One Loves Me & Neither Do I puolivälissä alkaa todella tapahtua. Ilmoille lehahtaa semmoinen jyräriffi, jota ei vähään aikaan ole kuultu. Oikeastaan koko kappale on jo sitä ennen loistava, mutta lopunpuolen pitelemätön riffittely kiteyttää bändin kieron luonteen. Muita mainittavia raitoja on ensimmäistä super-ryhmää Creamia muistuttavat Elephants ja Scumbag Blues, jonka hauskana yksityiskohtana on steviewondermainen synasoundi. Psykedeelinen Galigulove ja hittivedot Gunman ja New Fang jäävät myös välittömästi mieleen. Oikeastaan useiden kuuntelukertojen jälkeen eri kappaleet nousevat esille. Se jos mikä on loistavan äänitteen merkki.
On vaikea leikkiä ajatuksella, mitä olisin tästä levystä mieltä, jos en fanittaisi soittajien aiempia bändejä? Varmasti pitäisin albumista, mutta kestäisi luultavasti paljon pitempään omaksua levy mestariteokseksi. Vaikka albumilta löytyy pari heikompaa raitaa, niin onhan tämä järjettömän kova paketti hienoja sävelmiä, teräviä riffejä ja tajuttoman tiukkaa soittoa. Them Crooked Vultures palautti uskoni musiikkiin. Jos tämä ei ole välitön klassikko, niin ei sitten mikään!
Arvosana : 5/5
Arvostelu julkaistu : 2009-11-23
Arvostelija : Jarkko Veijalainen
Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.