Girls Against Boys – You Can’t Fight What You Can’t See

GVSB:n siirryttyä pieneltä, mutta maineekkaalta Touch & Go:lta Geffenille vuoden 1998 Freak- On-Ican myötä, olivat toiveet korkealla bändin siirtymisestä kulttimaineesta vaihtoehtorockin keskisarjaan ja sitä myötä suuremman yleisön tietoisuuteen. Mutta toisin kävi. Geffen meni konkurssiin ja pikkutrendikkäästi elektrolla flirttaileva Freak-On-Ica ei menestynyt odotetulla tavalla. Vaikka itse pidinkin levystä, voin kuvitella pitkän linjan fanien pitäneen sitä liian kaupallisena ratkaisuna, joka jäi kauas House of GVSB:n tai Cruise Yourselfin kaltaisista täysosumista. Näiden pettymysten jälkeen orkesteri painui maan alle ja Alternative Nationillakin tiuhaan pyörinyttä bändiä ei tavannut pitkään aikaan juuri missään yhteyksissä. Series 7-elokuvan soundtrack (joka on käsittääkseni suurimmaksi osaksi GVSB:n käsialaa) sekä muutamat live- esiintymiset ovat pitäneet hajoamishuhut kurissa.

Neljän vuoden jälkeen odotuksen jälkeen, lähes huomaamatta viime kuussa ilmestynyt You Can’t Fight What You Can’t See merkitsee GVSB:lle paluuta monessakin mielessä. Independent-linjoilla ollaan taas rankasti, sillä levyn julkaissut Jade Tree on mitä tyypillisin esimerkki punk/alternative-pohjalta ponnistavasta pienlevy-yhtiöstä. Ohjaajan pallilla häärii levynmittaisen tauon jälkeen Ted Niceley. Myös Fugazin kanssa työskennellyt äijähän tuotti kaikki GVSB:n Touch & Go levyt. Tuohon jatkumoon tämäkin levy selvästi kuuluu, ja pärjääkin vertailussa mainiosti, monien fanien helpotukseksi.

Basstation potkaisee levyn käyntiin niin vaakuttavasti että saa oitis instant- klassikon leiman. Mikä olisikaan parempi aloitus bändilta, jossa on kaksi basistia? GVSB:n ultracool, seksikäs grooverock svengaa kuten ennenkin, tummasävyisesti ja tyylikkäästi. Scott McCloudin meluisa kitarointi, Johnny Templen ja Eli Janneyn bassot muistuttavat siitä, kuinka onnistuneesti GVSB on vuosien saatossa jalostanut indietradition mukaiset särökuviot ja riffittelyt palvelemaan orkesteria sen omilla ehdoilla, välillä raskaasti, välillä jopa industrial- hengessä. Kun Janneyn koskettimet (kun ei bassoa rämpyttele) ja taustalaulu lisätään tähän, saadaan todellakin sellainen discogroove mukaan kuvaan. Bändi on näillä mausteilla nykypäivän inflaatiota kärsineellä alternative-rintamalla sitä omaperäisimpää osastoa. YCFWYCS todistaa tämän. Levyllä yhtye kuullosta rennolta ja raikkaalta, jopa raikkaammalta kuin 6-9 vuotta sitten.

Tähän on lähinnä kaksi syytä. Modernit, selkeämmät saundit kirkastavat yleisvaikutelmaa. Muistan vanhojen levyjen tuotannon kuullostaneen karun toimivalta, joskin hieman tunkkaiselta. Toinen syy on vokalisti/kitaristi Scott McCloudin sävykkäämpi, melodisempi ote lauluun. McCloudin tavaramerkki, tuo hiekkapaperisen kuivan kähinän ja veltostelulaulun välimaastossa tarpova ääni-ilmaisu on nyt vaihtelevampi (sekä paremmin äänitetty), ja on kyllä siinä mielessä lähempänä Freak-On-Ica:a kuin vanhempia julkaisuja.

Tämä tekee uudesta GVSB:sta helpommin lähestyttävän, sillä juuri tuo melodisesti säästeliäs ja paikoin puuduttavakin äänityöskentely on varmaan se asia, joka samalla tekee yhtyeestä särmikkään kiinnostavan ja samalla pitää sen loitolla suuren yleisön suosiosta. Keskiverto popkansalaisenhan odottaa juuri laulun antavan emotionaalisen kosketuspinnan. GVSB:n kohdalla tämä ei ole niin ilmeistä, sillä yksi sen ominaispiirteistä on tietynlainen tunnekylmyyden/ välinpitämättömyyden yleisvire, jota rikkoo välin melankolia, välin synkkyys, mutta hienovaraisemmin kuin popmusiikissa yleensä. Tämä tapahtuu mielestäni YCFWYCS:llä useammin kuin joskus taannoisilla levyillä.

McCloudin ironis-arkinen lyriikka muotoutuu laulettuna irtolauseisin ja hokemiin jotka parhaimmillaan ovat supercool, pahimmillaan jankutusta, ja jotka alleviivaavat GVSB:n vahvasti rytmillistä soitantoa. Itse sanoituksia ei ehkä tämän takia tule juurikaan analysoitua. Esim. Let’s space our days away/In N.Y. vs L.A./Let’s space our days away/Cute as fuck/Only you know how (Tweaker)–on kai jonkinlainen kommentti itärannikko vastaan länsirannikko höpötyksestä, mutta tärkeämmin, kuullostaa hyvältä.

Erinomainen esitys siis kaikin puolin? Ei aivan. YCFWYCS kärsii ehkä pahiten kaikista GVSB:n tuotoksista tasapaksuudesta sekä pienissä määrin vanhan kertauksesta. Tasokkaitahan nämä laulut ovat mutta Basstationin jälkeisistä biiseistä vain Tweaker nousee samanlaiseksi hurmoksenaiheuttajaksi. Muuten on vaikea nostaa esiin mitään biisiä erityisesti, eikä albumin kokonaisdynamiikasta tai kaaresta voi sinänsä puhua. Kappaleita kappaleiden perään. No, eihän se tasaisuus haittaa kunhan pääsee oikealle aaltopituudelle tämän levyn kanssa, eli pienestä kitistään, mutta sitä se objektiivisuus minun osaltani tässä tapauksessa on.

Girls Against Boys ei ole juurikaan muuttunut viimeisen kymmenen vuoden aikana, ehkä se on niitä bändejä jotka eivät koskaan tulekaan. Mikäs siinä, kunhan tekevät niin hyviä levyjä kuin You Can’t Fight What You Can’t See.

Arvosana : 4/5
Arvostelu julkaistu : 2002-06-10
Arvostelija : Tom Sundberg

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.