Absoluuttinen nollapiste – Musta hiekka

Suomalaisen musiikkiskenen kenties suosituin outolintu, Absoluuttinen nollapiste, on äänittänyt kymmenennen pitkäsoittonsa ilman ulkopuolista apua. Bändin nokkamiehen Tommi Liimatan mukaan sessioista jäi käyttämätöntä materiaalia puolentoista levyn verran, joten ainakin tältä kantilta Mustan hiekan voi odottaa olevan laadukas paketti. Itse olen jo pitkään ollut hulluna Nollapisteen upeaan soundiin ja Liimatan absurdeihin sanoituksiin, joiden todellisista merkityksistä on mahdoton päästä selvyyteen: korkeamman tason symboliikkaa vai silkkaa pottuilua? Kiehtovaa ilmaisua joka tapauksessa.

Absoluuttinen nollapiste mielletään yleensä progeyhtyeeksi, ja progehan on tunnetusti vaikeaa musiikkia. Äkkiseltään voisi kuvitella, että ulkopuolisen tuottajan puutteessa Absojen meno saattaisi äityä aivan mahdottoman kummalliseksi, eikä tavallisella tallaajalla olisi juurikaan saumoja saada musiikin juonesta kiinni. Minun korvaani Musta hiekka ei kuitenkaan ole vaikea levy, korkeintaan aavistuksen haastava. Nollapisteen melodisuus, rytmillisyys ja pop-konventioiden kanssa flirttailu on aina ollut erittäin mukaansatempaavaa, ja tätäkin levyä kuunnellessani huomaan ymmärtäväni Liimatan ja kumppaneiden kieltä vaivatta. Kun komppi kulkee ja komeat melodiat seuraavat toisiaan, ei pelkkä satunnainen outoilu tee musiikista ylipääsemättömän kryptistä.

Kyllähän Musta hiekka kätkee sisäänsä aika huikeita progressiivisen rockin herkkupaloja. Avausbiisi Kivi kuivuu on vähitellen paisuva instrumentaaliylvästely, joka voisi aivan hyvin toimia vaikka ELP:n, Camelin tai jonkin muun 70-luvun progejätin intronauhana. Samankaltaisissa maailmoissa liikutaan vielä muutaman seuraavan biisin ajan. Äkkiväärä Veistän kehdolle kantta ja suoraviivaisempi, mahtavan säröisellä bassomörinällä tuettu Märkä trampoliini petaavat levyn todellista proge-eeposta, seitsenminuuttista Valvoja-aikaa, jonka loppupuolella herkullinen kitarasooloilu hajoaa niin riipiviksi hälyääniksi, että biisiä ei edes tee mieli kuunnella aivan loppuun asti.

Vahvan progealun jälkeen Musta hiekka pääsee hieman shokeeraamaan: tyylilaji muuttuu vanhanaikaisen, kuulassoundisen suomipopin suuntaan. Elämä paristojen varassa yllättää Leevi and the Leavings -tyyppisellä naivistisella riffillä ja Teikäläisen taivas on melkeinpä silkkaa Pepe Willbergiä. Päätösbiisi Voiko lämmin kesäyö olla muuta kuin levoton? vie sitten jo aivan vastustamatta mukanaan rennolla poppipoljennollaan ja akustisilla kitaroilla. Albumin popimmat vedot toimivat loistavasti omilla ehdoillaan ja ovat kaiken lisäksi koukuttavia sävellyksiä. Onhan tämä tyyli toki tuttua Nollapisteen aiemmiltakin albumeilta.

Mustasta hiekasta on hyvin vaikea löytää moitittavaa. Se on musiikillisesti toimiva ja koukuttava, tyylillistä vaihtelua piisaa, mutta sillisalaattimaisuuden tuntua ei pääse syntymään. Progen ja kevyemmän materiaalin liitto pelaa levyllä kuin unelma. Ainoa heikompi kappale on turhan junnaava Musta viisari, mutta sekin linkittyy niin selvästi edeltävään Kuponki-nimiseen kaupunkiin, ettei raidan poistaminenkaan oikein kävisi päinsä.

Voin onnitella Absoluuttista nollapistettä vilpittömästi: bändi on luonut erään uransa parhaisiin lukeutuvista albumikokonaisuuksista. Koskahan saamme kuulla koosteen leikkauspöydälle jääneistä raidoista?

Arvosana : 5/5
Arvostelu julkaistu : 2009-11-23
Arvostelija : Ilkka Kärrylä

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.