Tokio Hotel – Humanoid

Saksalainen Tokio Hotel on niin kovassa nosteessa, että levyistä tehdään versiot sekä saksaksi että englanniksi. Gootti-appealiinsa luottava laulaja Bill Kaulitz tuskin on harannut tuplattua työtaakkaa vastaan. Laajentaahan se entisestään bändiin potentiaalisesti pihkaantuvien tyttölasten määrää. Omiin käsiini osui uuden Humanoid-levyn germaaniversio, mutta saksaa kehnosti taitavaa arvostelijaa tämä vain helpottaa. Eipä tarvitse ainakaan pohdiskella sanoitusten toimivuutta, vaan voi keskittyä rauhassa musiikkipuolen luotaamiseen.

Vaikka Tokio Hotelista tahtoisikin pitää, lyövät faktat vasten kasvoja äkkiä ja armottomasti: Humanoid sisältää 12 biisin verran tympeää ja musiikillisesti köyhää poprockia. Tuottajien ja yhtyeen valitsema tyylilaji on perinteinen, suuria tunteita tavoitteleva keskitempomehustelu. Yhdessäkään kappaleessa vauhti ei nouse edes kevyeen hölkkään, ja lähes kaikki edes auttavasti toimivat melodiat tai riffinpätkät vesitetään toistolla tai muulla antikliimaksilla. Viimeistään paikallaan polkevat kertosäkeet saavat hamuamaan pikakelausnappia. Myös painava ja uuvuttava äänimaailma yhdessä monotonisten riffien kanssa on taattu fiiliksentappaja. Jäykkyyden maksimoinniksi rumpali takoo monessa biisissä joka iskulle basaria, virppaa tai molempia. Tämäkö on sitä saksalaista säntillisyyttä?

Ainoat ilahduttavat piirteet syntyvät elektronisiin soundeihin ja temppuihin luottavasta tuotannosta. Välillä lähdetään irrottelemaan 80-lukulaisen synapopin maailmoihin. Hunden teema saa hetkeksi jopa nyökyttelemään, kunnes junnaava kertsi hyökkää päälle vääjäämättä kuin verottaja. Alienin trance-viba viihdyttää hieman kauemmin, mutta silti mielenkiinto ei säily edes kappaleen alle kolmen minuutin kestoa.

Vaikka Humanoid on rasittava, tasapaksu ja sävellyksellisesti yllätyksetön levy, olin lähes valmis antamaan toisen tähden soundipuolen onnistuneista valinnoista ja Bill Kaulitzin tulkinnasta. Ne saavat musiikin hetkittäin kuulostamaan jopa ihan kelvolliselta popilta. Levyn päättävä balladikammotus Zoom heilauttaa kuitenkin sietokykymittarini reilusti punaiselle. Kliseinen melodia ei rullaa yhtään ja Kaulitzin määkiminen aiheuttaa vain päänsärkyä. Ei tällainen peli kerta kaikkiaan vetele. Tuottajat kiltit: antakaa pojille ensi kerralla parempia biisejä, niin tyylikkäät elektrokikatkin pääsevät paremmin oikeuksiinsa.

Arvosana : 1/5
Arvostelu julkaistu : 2009-11-02
Arvostelija : Ilkka Kärrylä

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.