Alice in Chains – Black Gives Way to Blue

Seattlessa Yhdysvalloissa oli 90-luvulla valloillaan iso grunge-aalto, jonka harjalla muuan Alice in Chains löi itsensä läpi ympäri maailmaa. Bändi ei kuitenkaan ehtinyt julkaista kuin kolme studioalbumia kunnes sillä alkoivat vaikeudet. Vokalisti Layne Staleyn tiedettiin elävän huumeongelmien keskellä ja yhtye joutuikin hankaluuksiin tästä koituneiden kahnauksien vuoksi. Alice in Chains hajosikin hetkellisesti jo vuonna 1995, mutta tauko ei kauaa jatkunut. Bändi julkaisi kolmannen itsensä nimeä kantaneen levyn vielä samana vuonna, jonka jälkeen se katosi maan päältä. Solisti Layne Staley kuoli heroiinin yliannostukseen vuonna 2002, joka oli yleisön mielestä lopullinen naula yhtyeen arkussa.

Vuoden 2005 tienoilla kuului kummia uutisia Alice in Chainsin comebackista. Ihmiset pitivät tätä enemmän tai vähemmän huonona pilana. Harva jaksoi uskoa bändin löytävän Staleyn kaltaista persoonallisen ja erittäin tunnistettavan äänen omistavaa miestä vokalistin tontille. Mutta niinpä kävikin, että mies nimeltään William DuVall lunasti paikkansa yhtyeessä, jonka luultiin jo hautautuneen kuolleiden joukkoihin.

Black Gives Way to Blue oli jo paljon ennen ilmestymistään ehkä yksi vuoden odotetuimmista levyistä. Albumilta etukäteen julkaistujen näytteiden perusteella moni hieraisi epätietoisesti korviaan. Levy kuulosti erittäin lupaavalta ja yllättävänkin vähän uudistuneelta verrattuna neljätoista vuotta aiemmin ilmestyneeseen edelliseen studiolevyyn tai koko Alice in Chainsin aiempaan diskografiaan.

Black Gives Way to Blue on aiempaan Alice in Chains -materiaaliin verratessa nyt raskaampi, rosoisempi, hieman rokkaavampi mutta silti kuitenkin varsin tunnistettava musiikillisesti. DuVall onnistuu vokalistina kuulostamaan hyvinkin läheisesti Staleylta, vaikka tietenkään aivan samanlaisesta äänialasta ei voida kirjaimellisesti puhuakaan. Levy on tasainen, mutta se tarkoittaa enemmänkin laatua ja yllä pysyvää koko levyn mittaista kuuntelunautintoa. Black Gives Way to Blue voimistuu ajan kanssa ja siitä saakin täten pitkäaikaisen ystävän.

Albumin startatessa ensikertaa All Secrets Known -kappaleella, epäuskoinen innostus on käsin kosketeltavissa ja se pitkä odotus vaihtuu äkkiä helpotukseksi siitä että bändi lunastaa sittenkin paikkansa jälleen sieltä, minne se kuului jo ennen luhistumistaan 90-luvun puolivälissä. Viimeistään balladimaista Jar of Flies -ep:tä (1994) muistuttavat hempeämmät Your Decision ja When the Sun Rose Again antavat takeet Alice in Chainsin kykenevän luoda vanhan kaltaista tavaraa vielä tällä vuosituhannellakin ja nyt yhtye kuulostaa juuri itseltään. Levyn päättävä tunteikas hitaampi nimikkoraita on saanut arvoisensa vierailijan, pianoa soittaa itse maestro, Elton John – voiko enää paremmin levyä päättää.

Black Gives Way to Blue on kova albumi, joka on ladattu lähes täyteen oikeasti hyviä ja kuuntelua kestäviä kappaleita. Potentiaalisin vanhat ajat mieleen tuova painolasti on levyn alkupäässä, mutta ei materiaali juuri huonone loppua kohden, muuttuu vain hiukan vaikeammin tavoiteltavaksi. Toki esimerkiksi Acid Bubble tai Private Hell eivät vedä vertoja aivan levyn huippukohdille. Joka tapauksessa Alice in Chainsin paluu on vahvempi kuin osasi odottaa – ja hyvä näin.

Arvosana : 4/5
Arvostelu julkaistu : 2009-11-02
Arvostelija : Petri Klemetti

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.