Joe Bonamassa – Live from the royal Albert Hall

32-vuotias Joe Bonamassa kuuluu siihen kitarasankarien lajiin, jonka musiikilliset juuret ovat syvällä bluesissa. Jo nuorena huipulle kivunnut virtuoosi teki uravalintansa nähtyään videolta Eric Claptonin ja Creamin konsertin Lontoon Royal Albert Hallissa. Viime toukokuussa, noin 20 vuotta ensimmäisen ammattilaiskeikkansa jälkeen, Bonamassa pääsi vihdoin itse soittamaan samassa salissa. Kitaristin henkilökohtaisen merkkipaalun kunniaksi on nyt julkaistu komea live-DVD, jota itse Claptonkin kunnioittaa läsnäolollaan.

Kevin Shirleyn tuottama Live from the Royal Albert Hall on odotetun korkealaatuinen konserttitaltiointi, jolla kaikki soittimet erottuvat kirkkaasti ja surroundina. DVD:n kuvallisessa annissakaan ei ole moitteen sijaa: Albert Hallin komeilla puitteilla herkutellaan antaumuksella, mutta leikkaaja on pysynyt aisoissa. Bonamassan vintage-rockiin ei kovin tiivis kuvatykitys edes sopisi.

Itse keikka yltää vaivatta ulkomusiikillisten elementtien tasolle. Bonamassan juureva bluesrock groovaa kuin häkä ja kepittäjä onnistuu vetäisemään jokusen todella majesteetillisen soolon. Ensimmäisen puoliajan päättävä Sloe Gin on melkoisen värisyttävä suoritus Joe-pojalta, eikä rehvakkaasti rokkaava Just Got Paid jää pekkaa pahemmaksi. Onnistumista siivittää sekin, että Bonamassa on myös kelpo laulaja ja showmies.

Myös komppi on tällä taltioinnilla kunnossa: basisti Carmine Rojasin ja rumpalikaksikko Bogie Bowlesin ja Anton Figin jämerää toimintaa on ilo kuunnella. Kahden kannuttajan palkkaaminen on lievästi uhkarohkea veto, mutta tällä keikalla valinta osuu nappiin. Rumpuvyörytys hyökkää upeasti päälle joka suunnasta, ja välillä leuka loksahtaa kaksikon uskomattomien unisono-fillien edessä. Aivan kuin hemmot eläisivät symbioosissa keskenään.

Jos Bonamassan keikasta on pakko löytää jotain nillitettävää, niin aivan jokainen biisi ei pysy optimaalisesti kasassa. Etenkin loppupuolella vedot venähtävät herkästi yli kymmenen minuutin, eikä tulkinnan monimuotoisuus aina korreloi biisien keston kanssa. Edelleen ihmetyttää myös blues-kitaristien suunnaton viehtymys covereihin. Perinteitä tulee toki kunnioittaa, mutta kyllä sitä peruspyöritystä on vuosikymmenten saatossa kuultu aivan tarpeeksi. Bonamassakin saisi luottaa paljon vahvemmin säveltäjänlahjoihinsa, jotka ovat osoittautuneet oivallisiksi.

Ai niin, entäs se Claptonin vierailu? Varsin nopeasti ohi, mutta lämmittäähän se sydäntä, kun konkari ja nuorempi mestari käyvät soolotaistoa Further on up the Roadin lomassa. Kyllä Joe Bonamassa on tainnut Albert Hallin -keikkansa ansaita.

Arvosana : 4/5
Arvostelu julkaistu : 2009-11-09
Arvostelija : Ilkka Kärrylä

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.