Muse – The Resistance

Kaupallisesti voitokkaan, mutta laadullisesti epätasaisen Black Holes and Revelations -albumin saattelemana Muse iski uuden vaihteen mahtipontiseen reikäpäisyyteensä. Yhtye rakensi laulaja/kitaristi Matthew Bellamyn asunnolle Italiaan oman studion ja tuotti uusimman The Resistance -albuminsa siellä itse. Kun täydellisen paskan ja klassikkouden väliä ahkerasti seilaava yhtye päästetään täyteen kontrolliin levynsä sisällöstä, ei lopputulosta voi odottaa kuin pelonsekaisin tuntein. Sitten selviää, että uusin levy loppuu kolmiosaiseen sinfoniaan.

Ällistyttävää kyllä, The Resistance nousee tekovaiheistaan huolimatta tasalaatuisemmaksi kuin edeltäjänsä. Mitään hämmästyttäviä irtiottoja ei löydy. Muse on tasoittanut kappaleitaan molemmista päistä. Esimerkiksi mitään niin keskinkertaista kuin edeltävän levyn Exo-Politics ei tältä levyltä löydy. Tämä tarkoittaa kuitenkin myös kuulaimpien lakipisteiden puuttumista.

Sekametelisoppa The Resistance kuitenkin jossain määrin on. Jo levyn viisi ensimmäistä kappaletta sisältävät 80-luvun power-balladin, alkuaikojen Depeche Modella väritettyä poppia sekä Chopinin ja Queenin ristisiitoksen. Jotkut yrityksistä toimivat toisiaan paremmin minkään kuitenkaan nousematta Musen tuotannon parhaimpien joukkoon. Välillä inspiraationlähteet kuuluvat turhankin selvästi lävitse, kuten edellämainittu Queen. Esimerkiksi United States of Eurasia voisi intronsa jälkeen jatkua We Are the Championsiin ilman että kukaan huomaisi.

Rockia kaipailevat palkitaan levyn loppupuolella. Progevaikutteilla vihjaileva Unnatural Selection ja kiinnostava efektiriffittely MK Ultra ovat Muselle tyypillistä ulosantia. Varsinkin MK Ultra on juuri sitä moshaukseen yllyttävää, järjettömän tarttuvaa modernia rockia, josta Muse maineensa on hankkinut. Tämän parivaljakon kontrasti alkupuolen kappaleisiin nostaa esiin albumin ja Musen suurimman ongelman.

The Resistancen kappaleet ovat kyllä kiinnostavia, mutta vaivattomasti levylle heitetyt rock-vedot ovat yksinkertaisesti paljon parempia. Musen kurkotellessa kaikkiin mahdollisiin genreihin, peruasiat näyttävät unohtuvan. Yhtyeen kolmannen albumin Absolutionin rajattu klassisen musiikin ja rockin cross-over oli hyvä esimerkki siitä, miten Muse-albumi voisi toimia.

Ei The Resistance kuitenkaan huono albumi ole. Se vain voisi olla paljon parempikin. Edes Exogenesis – se levyn lopettava sinfonia – ei nosta albumin tasoa huomattavasti, vaikka vaikuttava teos onkin. Huomattavimmaksi asiaksi tältä levyltä jää sen onnistunut tuotantopuoli. Jos Muse nyt irtautui ulkopuolisesta tuottajasta, voitaisiinkohan jo ensi levyn kohdalla puhua Musesta indie-yhtyeenä Warnersin alaisen sijaan?

Arvosana : 3/5
Arvostelu julkaistu : 2009-10-26
Arvostelija : Juuso Koistinen

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.