Saattue – Vuoroveri

Perisuomalaiseen melankoliaan iskee Saattueen kakkosalbumi Vuoroveri. Yhtye yhdistelee death-doomia ja suomenkielistä junttausta, jota takavuosina kutsuttiin suometalliksi. Perusräime sisältää myös sävyeroja, eikä levyn määrittely ole siksi aivan yksiselitteistä. Hengenheimolaisuutta Saattueelle tuntuisi löytyvän KYPCKistä.

Saattueen oma määritelmä mäiskeestään on saattometalli. Tämä antaisi odottaa jopa funeraliin kallistuvaa synkistelyä, mutta näin ei ole. Itse asiassa Vuoroveren synkkyyden aste jää jonnekin Suomi-iskelmän ankeammalle puolelle – ohi menee, muttei paljoa. Kolme kitaraa jyräävät hitaita riffejä ja tuhdit kosketinmatot lisäävät mahtipontisuutta ja väriä. Laulu on joitain örinöitä ja puhtaita osuuksi lukuun ottamatta välimallin huutotulkintaa. Tuukka Koskisen suoritus kuulostaa monin paikoin lastaan toruvalta isältä. Ja kun sanoituksissa vielä pojat ja isät vilahtavat melko taajaan, on lopputulos väkisinkin koomista.

Vaikka levyllä on muutama oikeasti erilainen ja vaihteleva biisi, tyhjäkäynti haittaa kokonaisuutta. Kiekon kahdeksasta biisistä noin puolet tuntuu saman toistamiselta. Vuoroveri on kuitenkin pieteetillä tehty. Sinänsä yksitoikkoisen kuuloisesta tyylistä on otettu paljon irti, ja välillä suunnataan rehvaammillekin tutkimusmatkoille. Soundit ovat taattua D-studion jälkeä ja tuotanto muutenkin mallillaan. Sanoituspuoli on myös hyvällä hoidolla, eikä kapsahda korniuteen. Vanhahtavasta tyylistä tulee mieleen Ajattara, ja Koskisen Pasi vieraileekin levyllä.

Veikkaisen Saattueelle vahvaa tulevaisuutta, sillä sattometallinsa on ammattimaisesti hiottua ja osuu fennomelankolian stereotypian ytimeen.

Arvosana : 2/5
Arvostelu julkaistu : 2009-11-09
Arvostelija : Matti Pitkänen

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.