Arctic Monkeys – Humbug

Huh huh. Brittiläisen Arctic Monkeysin kolmas albumihan on bluesia!

No, ei bluesia ehkä soinnuttelultaan, mutta tunnelma Humbugilla on enemmän yhdysvaltalais-deltalainen kuin Monkeysin edellisten levyjen poikamaisen raivokas tunnistettavasti brittiläinen kitararock. Poissa ovat niin nopeat tempot kuin rumputulituksen eteenpäin kantavat raivokkaat rytmitkin. Tilalle on tuotu sametinpehmeä laulu, vahvat melodiat ja rauhaisa kitarasäestys pikemminkin kuin roima riffittely.

Ovatko Arctic Monkeysit kasvaneet aikuisiksi? Ehkäpä näin on. Kuitenkin on hämmästyttävää, että puhutaan vielä vasta kahdenkymmenenkolmen vanhoista poikasista, joilla on kaksi todella kovaa albumia jo takana. Varmasti Humbug tulee myös jakamaan paljon mielipiteitä: missä on se veijarimaisen vetävä highschoolrock, jolla Monkeys nousi tunnettuuteen? Mitä tämä aikuisrock oikein on olevinaan? Miksi biisien nimetkin ovat vakavoituneet ja lyhentyneet niin kovasti?

Humbug on paitsi äänitetty kokonaan Yhdysvalloissa, myös sen osatuottajana on toiminut amerikkalaistakin amerikkalaisempi stonerin kummisetä Josh Homme aavikkostudioineen. Nevadaan asti Arctic Monkeys tuskin on mennytkään mitään The Who -soundia hakemaan, ja kyllä se aavikkorockjunnaus kitaroinnissa levyllä kuuluukin. Alex Turnerin laulu on saanut syvyyttä ja voimaa, ja sävellykset ovat kauttaaltaan paitsi suoraviivaistuneet, myös kypsyneet ja lähestyneet juurevampaa rock’n’roll-sävellystä.

Olisi kuitenkin tylsää tuomita Humbug vain aikuistumiseksi ja/tai, vielä pahempaa, aikuisrockiksi. Siitä ei ole kyse. Humbug on vakavampi-ilmeinen, sielukkaamman oloinen, syvempi ja hitaasti aukeava levy, jonka todellinen arvo voitaneen määritellä vasta pidemmän ajan kuluttua. Mitään radiohittilauluja levyltä ei juuri löydy, ja vanhempaa Arctic Monkeysiä edustaa vain pari laulua tai laulun pätkää (ehkä Dangerous Animals etunenässä). Mutta se musikaalisuus ja taidokkuus, joka aiemmilla levyillä on monelta ehkä apinain poikamaiseen koheltamiseen hukkunut, on paremmin esillä. Ilmaisu on simppelimpää ja sovitukset sitä myöten – jopa niin riisuttua, että levyn nerokkuus ottaa aikansa avautuakseen.

Joka tapauksessa kunnianhimottomuudesta tai näköalattomuudesta Arctic Monkeysiä on vaikea syyttää – viimeistään nyt on todistettu, että kyseessä ei ole enää mikään brittimedian seuraavaksi Beatlesiksi yhdellä viikolla mainostama teini-ihme, joka haudataan jo seuraavalla viikolla. Kovia lupauksia on jo lunastettu kahmalokaupalla. Arctic Monkeysin nykyisyys ja tulevaisuus näyttävät yhä valoisammalta, vaikka uutuuslevy tumma onkin.

Arvosana : 4/5
Arvostelu julkaistu : 2009-10-05
Arvostelija : Perttu Kantonen

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.