[valtava] – Verenpurkauma

Mikä olisi pätevä merkki osoittamaan, että bändi alkaa kuulua vakavasti otettavien musiikintekijöiden kastiin? Se ainakin vakuuttaa, etteivät kappaleet ole vain kasa sairaan makeita riffejä ja komppeja, vaan niillä on muoto. Valtavan Verenpurkauma on tällainen hyvin rakennettu yksilö. Se perustuu pelkistettyyn rytmiin, joka kulkee sydämenlyöntinä läpi kappaleen. Rytmi alkaa onttona ja yksin, vaeltelee soittajalta toiselle ja päätyy tahdiksi kitaramöyryyn. Alussa kitara punoo kuvioon ornamenttia, jolle painokkaat, lyhyet bassoniskut ovat vastapaino. Vähitellen Verenpurkauma kasvaa pauhaavaan loppuhuipennukseen.

Ari Nymanin laulutapaa kaikki eivät purematta niele. Kunnolla minkään genren mukainen se ei ole. Mielleyhtymä Heikki Salon ääneen syntyy, mutta se on kaikkea muuta kuin kattava kuva eikä välttämättä johda jäljille. Vokaaliosuuksissa, kuten Valtavan musiikissa muutenkin, on teatteria: dramatiikkaa, vääriä vihjeitä, arkipäivästä irti oloa. Soitosta pystyy löytämään vielä useamman kuuntelukerran jälkeenkin kiinnostavia ratkaisuja eikä silti joudu kärsimään turhasta kikkailusta.

Jossain jäädään silti vielä turhan tavanomaiselle tasolle. Näin on toisena kappaleena esiteltävän Kehtolaulu-rallattelun kohdalla. Melodia kallistuu Sir Elwoodin hiljaisten värien tuotannon suuntaan. Sanojen ja sävelten välinen ristiriita jää pimentoon. Kolmas otos on livesoittoa. Jaggarnathissa miellyttää erityisesti bassokuviointi ja yksittäiset soitinosuudet muutenkin.

Perusosaston synkistelyä Valtava ei ole. Työtä omanlaisensa estetiikan luomiseksi se saa kuitenkin vielä jatkaa.

Arvosana : 3/5
Arvostelu julkaistu : 2003-09-17
Arvostelija : Maija Repo

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.