Still It Cries – A Dedication

Yhä se vain itkee, kuten kannestakin näkee. Tai on vaihtoehtoisesti hiljaa. Saksalaisen Still It Criesin ensimmäinen varsinainen julkaisu (debyyttiä lähetettiin vain levy-yhtiöihin promomielessä) ottaa melankolisen metallin saralla yllättävän suuren harppauksen mitättömyydestä kohti kunnian kukkuloita. A Dedication-pitkäsoitto on nimittäin varsin laadukasta tavaraa.

Omien ajatustensa mukaan melodista deathia ja goottisynkistelyä yhdistelevä kokoonpano soittaa lähinnä hidas- ja keskitempoista metallia. Äärimmäisen raskaissa sfääreissä ei liikuta missään vaiheessa, mutta se ei olekaan tarkoituksena. Sen sijaan bändi keskittyy monimuotoisen musiikkinsa paketointiin sillä tavoitteella, että kappaleista jää selvä ja ihmisenkokoinen kuva kuuntelijalle. Missään tapauksessa kappaleet eivät ole yksinkertaisia, mutta se ylenpalttinen mahtipontisuus, joka liian usein leimaa gootti-sanaan vähänkin liitettävien aktien musisointia, on suosiolla jätetty muille. Silmien sulkeminen epäolennaisuuksilta on tavallaan johtanut myös siihen, että studiossa on saatu taltioitua erittäin laadukkaita sävellyksiä.

Still It Cries repii vaikutteensa laajalta skaalalta. Keskitempoiset kappaleet muistuttavat sävellyksinä tietyllä tavalla Dark Tranquillitya hengenheimolaisineen mutta temponvaihdokset rikkovat kuvaa mukavasti. Vokalisti Matthias Kupka rähisee usein hyvin Mikael Stannen tyylisesti, välillä tulee mieleen myös tämän kaima Åkerfeldt. Välillä örinästä taas erottuu Phil Anselmon maneereita ja yllättäen musiikissakin tätä panteramaisuutta tuntuu siellä täällä olevan. Tovin kestävän asenteellisemman runttauksen jälkeen kuulija pudotetaan yllättäen akustiseen suvantoon, jossa kitara ja Kupkan todella komea, myös Stannen kuuloinen puhdas ääni pääsevät oikeuksiinsa. Yksinkertaista, ja näiden varsin taitavasti korvien väliin tarttuvien sävellysten lomassa pirun toimivaa.

Vaihtelua kappaleissa on runsaasti, mutta missään vaiheessa ei lähdetä hakoteille ja tavoittelemaan liian suuria. I Conquer Your Worldin alku on kuin Type O Negativea siinä missä The Tomb of the Unknown pärähtää käyntiin todella opethmaisesti, joten voidaan puhua todella erityyppisistä vaikuttajista. Jollain kumman konstilla saksalaiset saavat kuitenkin pakettinsa pysymään koossa.

Levyn komeimmaksi vedoksi nousee kutosraita No Farewell, jossa todella tyylikkäästi sovitetut laulut ja kitarointi punotaan melankoliseksi ja hitaaksi hieman Hypocrisy-malliseksi keinahteluksi, ja ne kuorrutetaan kertosäkeen herkullisella melodialla. Kappaleessa on sellaista kaunista, syksyistä surullisuutta, jota huomaa kuulevansa liian vähän nykyisin. Varsinkin pimeällä metsätiellä keskellä yötä biisin voi kuvitella toimivan yhtä varmalla teholla kuin Cannival Corpsen sanoituksissa paloitellaan ihmisiä. Onneksi repeat-nappulat on keksitty.

Kaikki kymmenen kappaletta eivät sävellyksiltään yllä yhtä korkealle tasolle, mikä pudottaa arvosanaa yhdellä. Kyse on joka tapauksessa erittäin onnistuneesta levystä, jonka kanssa on hyvä aloittaa pimeämpiin vuodenaikoihin valmistautuminen.

Arvosana : 4/5
Arvostelu julkaistu : 2003-08-06
Arvostelija : Antti Kavonen

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.