Metallica – St. Anger

Metallica on siitä erikoinen bändi, että julkaiseepa se minkälaista musiikkia tahansa, niin kaksi asiaa ovat varmoja: levy myy aivan törkeästi ja sen sisältö jakaa mielipiteet jyrkästi kahtia. St. Anger tuskin tekee tässä suhteessa poikkeusta. 80-luvun Metallican diggarit odottavat albumi albumilta paluuta menneisiin kulta-aikoihin. Fakta kuitenkin on, että uuden vuosituhannen ensimmäinen Metallica-albumi ei ole vieläkään se uusi Master of Puppets.

Alkuun on heti todettava, että St.Anger on outo ja kaikkea muuta kuin helppo levy. Kiekko vaatii useita soittokertoja avautuakseen, mutta lopulta se palkitsee kuuntelijansa.

Levy jyrähtää käyntiin Frantic-nimeä kantavalla tykityksellä. Jo alkusekunneista lähtien käy ilmi, että parin edellisen albumit lempeilyt ovat nyt ohi. Samoin yhtä kaukana ovat ne ajat, jolloin bändin tavaramerkkinä oli viimeisen päälle hiottu äänimaailma. Vuoden 2003 Metallica on räkäinen, viimeistelemätön ja ennen kaikkea vihainen. Eniten Franticissa pistää korvaan Ulrichin kannuttelu. Paikoittain on paha sanoa onko siellä studiossa hakattu rumpuja vaiko tyhjiä säilykepurkkeja. Alkuun tämä peltipurkki-soundi häiritsee paljon, mutta pyöräytettyäni levyn muutaman kerran läpi, ei eroa edes kunnolla huomaa enää.

Seuraavana vuorossa on singlelohkaisun osan saanut nimikkobiisi St. Anger. Yli 7-minuuttinen tekele on outo: suvantovaiheita on paljon, mutta silti biisi tuppaa kasvamaan minuutti minuutilta. Riffimyrskyn keskeltä kumpuaa jo lähes legendaksi muodostunut Hetfieldin karjaisu, joka kertoo kaiken oleellisen: Fuck it all and no regrets.

St. Anger on ehditty jo tyrmätä nu-metalliksikin. Jokainen saa tietysti väittää mitä haluaa, mutta allekirjoittanut ei kyllä anna kannatusta edelliselle väittämälle. Joitakin vivahteita trendikkyydestä on kyllä havaittavissa. Eniten tämä näkyy My World -biisissä, joka voi olla se uutta sukupolvea kosiskeleva kappale, joka tuo Metallicalle jälleen uusia nuoria kuulijoita.

Sooloja tältä levyltä on turha hakea, mutta maukkaita riffejä sen sijaan on todella paljon. Toinen merkittävä uudistus ovat levyn temmot. Tempoja vaihdellaan paljon: turhaan eivät ole Metallican herrat sanoneet kuunnelleensa System of a Downia ja Meshuggahia. Ja mikä parasta, homma todellakin toimii! Biisit ehtivät vaihdella muutaman minuutin aikana niin paljon, että sooloja ei oikein ehdi edes kaipaamaan.

Erinomaisena lisänä mukaan on laitettu dvd, jossa Metallica veivaa koko setin läpi uuden basistinsa Rob Trujillon kanssa. Albumillahan tätä ex-Suicidal Tendenciesin basistia ei valitettavasti kuulla, vaan bassokuviot hoitaa levyn tuottanut Bob Rock.

Levyn pahin ongelma on sen pituus. 75 minuuttia on yksinkertaisesti aivan liian pitkä rupeama yhdelle levylle. Tämä on ainoa tekijä, mikä pudottaa arvosanan viidestä neljään.

Albumin päättää All Within My Hands, jossa Metallica rutistaa kaiken siitä lähtevän raivon irti, päättäen levyn tuskaisiin kill-huutoihin. Lähes yhdeksän minuuttia kestävällä raivoisalla mätöllä potkitaan unohduksiin basistisekoilut, alkoholiongelmat ja kaikki muukin mahdollinen.

Metallica on todellakin palannut.

Arvosana : 4/5
Arvostelu julkaistu : 2003-06-26
Arvostelija : Tuomas Kaarkoski

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.