Aavikko – Novo Atlantis

Kohta 15 vuoden ikään ehtinyt siilinjärveläinen syntetisaattoriyhtye Aavikko palaa neljän vuoden hiljaiselon jälkeen kuin hautuumaalta makuupussista heränneenä – sielu ja ruumis levänneenä, mutta vakavana. Musiikillisesti liikutaan edelleen samassa retrofuturismissa, mutta levy levyltä Aavikon soundin huomaa kliinistyvän.

Yhtyeelle tuttua leikillisyyttä on edelleen mukana, mutta levyltä paistaa entistä kirkkaampana melankolia ja Iso-K. Kyseessä on Aavikon vakavin levy, mikä on mielestäni vain hyvä asia. Mielestäni nämä Savon koijarit ovat aina olleet parhaimmillaan juuri silloin, kun pilke silmäkulmasta muuttuu hieman kaihomielisempään katseeseen.

Levyn avaava Syntaksis liikuttaa tanssijan lanteita jo ensi tahdista. Kappale on ehkä eniten verrannollinen edellislevyn materiaaliin. Soundeista saattaa löytää jopa vanhaa Vangelista. Specto Supernuksen melankolinen C-64-fiilistely on kuorrutettu kliinisillä synasoundeilla, mutta onneksi Tomi Leppäsen rumpusoundiin on tuotu pientä tunkkaisuutta. Tämän kellontarkan rumpalin erottaa parhaiten rumpukoneesta ehkä tässä biisissä. Kaihoisan kasari Computopia nostaa kuulijan mikropiirien palaneen muovin tuoksusta kosmoksen syvään syleilyyn. Aavikko liikkuu tässä viisussa kuitenkin kuolemanvakavissa fiiliksissä. Kansipahvin mukaan konemaiseksi muokattu vokalisointi on peräisin oululaisen postimiehen Läjä Äijälän kitusista.

Nelosraita Dies Irae Discodelico ikään kuin alleviivaa albumin kaksijakoisen tunnelman. Munkkikuorotyyppiset vokalisoinnit maalaavat retrofuturistisen maailmanlopun kuvaa vihan päiviltä, jossa hirmuiset avaruuden discoalienit tamppaavat tanssikengillään ihmiskunnan latteaan päätökseensä. Hypatiassa tunnelma hypnotisoituu hetkeksi ennen Novo Atlantis I:n ihmiskunnan viimeisiä sydämenlyöntejä ja valmistautuu Novo Atlantis II:n miamivicemaisen 80-lukulaisen aliensivilisaation valtaanastumisjuhliin. Koko ajan kehittyvä ja kasvava kappale kerää matkan varrelta mukaan viimeisiä menneen sivistyksen rippeitä torvisoittimien muodossa ennen syöksymistään kosmiselle kiitoradalle.

Kaiken kaikkiaan Aavikko on onnistunut olemaan oma itsensä, mutta uudistumaan sopivasti ja oikeaan suuntaan. Tietty vakavoituminen on allekirjoittaneen mieleen ja ennen Aavikon kohdalla minua vieroksuttanut soundien kliinistyminenkin osoittautui juuri oikeaksi kehityssuunnaksi. Levy ei ehkä tarjoa samanlaisia instant-hittejä kuin vaikka edeltäjänsä Back from the Futer. Se on kuitenkin Aavikon tasavahvin levy ja ennen kaikkea omilla jaloillaan seisova kokonaisuus, jossa on mietitty draaman kaari. Levyllä ei ole heikkoja lenkkejä. Jopa levyn päättävä 15 minuuttinen Novo Atlantis II jaksaa kantaa loppuun asti. Onneksi olkoon! Uranne tähänastinen musiikillinen lakipiste on saavutettu. Innolla jään odottamaan miten tämä hypnoottinen kokonaisuus toimii livenä.

Arvosana : 5/5
Arvostelu julkaistu : 2009-04-06
Arvostelija : Sami Sankilampi

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.