Radiohead – Hail To The Thief

Ei voi mitään. Vaikka yrittäisi suhtautua kuinka armottoman kriittisesti ja nuivasti Radioheadin uusimpaan tuotokseen, se vain jotenkin hiipii läpi puolustusten. Oli tämän viisikon teko- tai muusta taiteellisuudesta mitä mieltä tahansa, on kiistämätön tosiasia, että tämä yhtye osaa tehdä hyviä kappaleita. Kappaleita joissa on sielua.

Radiohead ei tällä kertaa ole lähtenyt keksimään musiikkia uudestaan, vaan Hail to the Thiefia voisi kuvailla eräänlaiseksi koosteeksi jo tutuksi tulleista elementeistä. On Kid A:n Warp-fiksaatiosta muistuttavia, levottomia konerytmejä ja hämärää efektivääntöä. On riisutumpaa, akustispohjaista tunnelmointia The Bendsin tyyliin, ja jopa vähäsen rokkia koristeeksi. Tuntuu hieman kummalliselta puhua tarttuvuudesta tämä albumin kohdalla, mutta omituisten äänikudelmien seasta voi nyt pitkästä aikaa löytää jotain selkeästi käsin kosketeltavaa. Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään paluu OK Computerin aikaiseen tyyliin, vaikka levyn aloittava 2+2=5 vähän sellaista vihjailisi. Neljääntoista kappaleeseen mahtuu kyllä runsaasti sitä sfääriosastoakin.

Kun laittaa Radiohead-levyn soimaan, sopii odottaa persoonallisen äänimaailman sävyttämän, kauniin alakuloisuuden täyttävän huoneen. Tässä suhteessa Hail to the Thief on niin kuin yhtyeen edellisetkin levyt, mutta tuttu angstisuus on tavallista tummempaa, venyen paikoin lähes goottisiin mittoihiin. Henkilökohtaiseksi suosikiksi nousee aavemainen kaksikko Where I End and You Begin ja We Suck Young Blood. Ensimmäinen on kertakaikkisen loistavaa synkistelyä, jossa hypnoottinen bassolinja vie öiselle lentomatkalle tuntemattomaan. Jälkimmäisessä kappaleessa, jota kai voisi joksikin kauhugospeliksi kutsua, ollaan vähän toisenlaisia yöliitäjiä. Superflegmaattiset taputukset ovat hieno lisä, ja lopputulos on herkullisen friikkiä meininkiä. Singlebiisi There There tuo jatkuvasti mieleen Björkin, mutta on toki kelpo kappale ja sopiva kevennys levyn raskaaseen ilmapiiriin.

Etäisen oloisista sanoituksista on vaikea saada mitään otetta. Sanoitukset ovat joko kryptisiä otteita maanikon päiväkirjasta tai erittäin suurpiirteistä runoutta. Tietyt fragmentit ja hokemat jäävät toki kummittelemaan mieleen, kuten lähes pelottava I will eat you alive/And there’ll be no more lies (Where I End and You Begin) ja There Theren pohdinto Just because you feel it doesn’t mean it’s there. We Suck Young Bloodin teksti on kokonaisuudessaan oivallisen irvokasta lyriikkaa. Paljon mainostetusta poliittisuudesta on kyllä vaikea löytää muita viitteitä kuin albumin nimi.

Tietyssä mielessä on tullut mitta täyteen Thom Yorken valittavaa falsettia, ja sitä standardiksi muodostunutta, dramaattista melankoliaa, mikä hyvässä ja pahassa on erottamaton osa orkesterin musiikkia. Tämä johtuu myös osaksi niistä lukuisista, hyvin samanhenkisistä brittibändeistä, jotka viime aikoina ovat nousseet pinnalle. Näin ollen on vaikea täysin humaltua tämän uuden levyn annista, vaikka se pääosin vahvaa ainetta onkin.

Arvosana : 4/5
Arvostelu julkaistu : 2003-07-25
Arvostelija : Tom Sundberg

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.