Prodigy, The – Invaders Must Die

Viisi vuotta ehti yllättäen vierähtää The Prodigyn edellisestä levystä Always Outnumbered, Never Outgunned, joka käytännössä oli kuitenkin Liam Howlettin soololevy. Nyt bändi on jälleen trio, Keith Flint ja Maxim Reality on palannut yhteen Liam Howlettin kanssa. Aika menee kyllä nopeasti, koska edellisen kerran kolmikko teki yhteisen levyn jo 12 vuotta sitten, kun The Fat of the Land hallitsi listoja ympäri maailman. Odotukset tämän levyn suhteen ovat siis varmasti olleet melko suuret, vaikkei mistään Chinese Democracysta kyse olekaan.

Invaders Must Die käynnistyy tiukasti. Ovelasti ennakkoon julkaistut sinkut (nimiraita Invaders Must Die ja Omen) ovat myös levyn kaksi ensimmäistä raitaa, jotenkin tulee heti tuttu olo. Ikäväkseen joutuu kuitenkin myöntämään, ettei albumi kokonaisuudessaan loppujen lopuksi ole kyllä mikään klassikko, mikä toki on hieman epärealistinen haave.

Kolmikon paluu yhteen on vienyt The Prodigyn takaisin 90-luvulle. “Vanhaa hyvää aikaa” kaipaaville Invaders Must Die tarjoaa paljon. Bändin kolmen ensimmäisen levyn maailmoja syleillään useammassakin biisissä – esimerkikisi Take Me to the Hospital tuo vahvasti mieleen Music for the Jilted Generationin. Itselleni ainakin tämän levyn suurimmaksi ongelmaksi nousee juuri se, että mieleen tulee aina se “vanha Prodigy”.

Bändi kertoo tehneensä levyn niin, että biisejä vain tehtiin ja lopuksi katsottiin millaista jälkeä tuli. Tämä myös ikävä kyllä kuuluu. Tuntuu siltä, että on tehty biisejä joillaisia Prodigyn pitäisi tehdä, eikä niinkään hyviä biisejä, jotka on vain muotoiltu Prodigylle sopivaan muotoon. Prodigymaisia sampleja, ehkä jopa hieman kliseisiä, iskulauseyritelmiä, jotka tällä kertaa vaan eivät iske ja vähän jo kuluneita ideoita kierrätettynä.

Kaiken tämän tylytyksen jälkeen täytyy kuitenkin sanoa, että yksittäisinä biiseinä tämäkin toimii jälleen melko hyvin. Levykokonaisuus puolestaan on liian tasapaksua tahnaa. Hittibiisejä levyltä on vaikea ennustaa, jos sellaisia on edes tulossa. Kakkossinkku Omen voi nousta jonkinlaiseksi hitiksi, muuten ennen sinkkuvalintoja on vaikea sanoa mitään. Mutta kuten mainittu, yksittäiset biisit rokkaavat kyllä levykontekstista irrotettuna, joten jollain Smack My Bitch Up -tyylisellä videoyhdistelmällä joku raita voi elää hyvinkin omaa elämäänsä.

Ainiin, meidän kissa ainakin diggaa levyä. Heti kun levy pyörähtää käyntiin, alkaa kissa pomppia ympäri kämppää.

Arvosana : 3/5
Arvostelu julkaistu : 2009-03-02
Arvostelija : Tero Kallio

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.