Callisto – Providence

Näin juuri Noir-albumin julkaisseen turkulaisyhtyeen Calliston kesäöisessä Helsingin Kalliossa keikalla vuonna 2006. Olin myyty. En soittotaidon tai muunkaan pintapuolisen elementin takia, vaan puhtaasti mystisen tunnelman, jonka yhtye onnistui luomaan ahtaan ja pimeän kellarin sopukoihin. Ennen Noir-levyä yhtyeellä oli alla viisi vuotta, yksi kokopitkä True Nature Unfolds ja muutama muu julkaisu. Nyt, parin vuoden hiljaiselon jälkeen, Callisto esittelee uusimman Providence-albuminsa.

Selkein yksittäinen muutos yhtyeen musiikissa on uuden laulajan Jani Ala-Hukkalan ääni. Aikaisemmin laulajana toiminut kitaristi Markus Myllykangas murisi tummanpuhuvasti, kun taas Ala-Hukkala laulaa pääosin puhtaasti ja kirkkaalla äänellä. Alkuosa levystä yllättääkin juuri siksi, että aikaisemmasta poiketen kappaleet laahustavat eteenpäin enemmän hehkeän laulun, kuin progressivisten kitara- ja bassokuvioiden avulla. Eastern Era -kappaleessa mennään myös yhtyeelle epätyypillisen nopeaa tahtia.

Vasta puolivälin New Canaan nostaa pintaan Noir ja True Nature Unfold -levyjen ambientin tunnelman. Callisto on nyt helpommin lähestyttävä, jopa lempeä ja luokseenkutsuva. Ei enää vaivihkaa lavalle mustana ja etäisenä nouseva ilmiö. Jos Callistossa oli ennen paljon yhtäläisyyksiä yhdysvaltalaisen Neurosis-yhtyeen kanssa, voisi samankaltaisuuksia hakea nykyään enemmän kotimaisen ShamRainin puolelta. On sitä raakaakin puolta vielä jäljellä, kuten Stasis-kappaleen väliosa. Muutos on vienyt yhtyettä silti suoraviivaisemmaksi. Kappaleissa rakenne hahmottuu selkeämmin kuin ennen, varsinkin levyn alussa.

Hieman keskiosan jälkeen levyllä sukelletaan syvemmälle lähemmäksi sitä, mistä Callisto tuli tunnetuksi. Radikaali muutos vokaalityöskentelyssä kuitenkin rikkoo kokonaisuutta. Pidemmän päälle Ala-Hukkala kirkkaine äänineen alkaa kyllästyttää. Se hiipii varastamaan huomion muusta musiikista jatkuvasti, varsinkin kuin tuntuu, että kokeellisuutta ei muiden instrumenttien kanssa pahemmin ole. Olisin toivonut sitä Noir-levyn matalien ja progressivisten sointukuvioiden keskelle harvakseltaan pamahtavaa murinaa tuomassa loppusilauksen huippuunsa kasvatetulle tunnelmalle.

Providence ei ole hutaisten väsätty kasaan, vaan jokaista asiaa on mietitty ja pohdittu useampaan kertaan, joten myös Ala-Hukkalan ottaminen remmiin on ollut harkittua. Muutos on osaksi ollut luonnollista: yhtye on aina ollut toiminnassaan vapautunut, eikä olekaan yrittänyt tyydyttää kuuntelijoitaan. Calliston uusin ei missään tapauksessa nouse True Nature Unfoldsin ja Noirin tasolle, mutta ei varmaan jää myöskään yhtä pienen yleisön tietoon. Ensimmäisellä listaviikollaan Providence nousi Suomen virallisen listan 23. sijalle. Ihan hyvä saavutus Calliston kaltaiselta marginaalisen post-metallin yhtyeeltä. Silti osa Calliston mystisestä persoonallisuudesta on kadonnut, eikä ensikuulemalta musiikkia pysty heti tunnistamaan yhtyeen omaksi. Vaikka muutos aikaisempaan verrattuna on ollut melkoisen suuri, on levy silti edelleen parasta nautittuna pienten asioiden, koti-illan, sohvan ja punaviinipullollisen kanssa.

Arvosana : 3/5
Arvostelu julkaistu : 2009-03-09
Arvostelija : Felix Siivonen

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.