Asgaard – Ad Sidera, Ad Infinitum

Puolalaisen Asgaardin toinen albumi on katsottu uudelleenjulkaisun arvoiseksi. Miksi, kysyy metalliyleisö ja saa vastaukseksi vain loputtoman kakofonian kehnoa örinää, jäykkää puhdasta laulua ja tönkköä naisvokalointia, viulunvingutusta ja tietenkin ylidramaattisia syntikkasoundeja. Black-vivahteinen gootti voisi olla keiton nimi, mutta samapa se miksi tätä kutsuu, musiikki ei siitä parane.

Asgaardin ongelma on se, että elämää suurempia tunteita ja klassisen sekä elokuvamusiikin mahtipontisuutta yritetään tunkea joka paikkaan yhtä aikaa. Sävellyksissä ei tunnu olevan päätä eikä häntää ja kappaleiden osat ovat täysin toisiinsa sopimattomia. Aivan kuin joku yrittäisi soittaa Wagneria Anttilasta varastetulla Casiolla.

Ei levy täysin susi ole, mutta aika kelvotonta tavaraa kuitenkin ja varsinainen kuuntelunautinto on tästä kaukana. Studiossa on varmaan vuodatettu sydänverta ja väännelty miksauspöydän nappeja hampaat irvessä tavoitteena saada nauhalle taiteellinen mestariteos, mutta valitettavasti se heijastuu musiikissa lähinnä kliinisyytenä ja tunteen puuttumisena. Jo kappaleiden nimet kuten Love… Blood… & Eternity ja Let Me Die… kertovat miten vastenmielisen tekotaiteellista goottimetalli voi joskus olla.

Arvosana : 2/5
Arvostelu julkaistu : 2003-09-15
Arvostelija : Antti Kavonen

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.