Tuska 2010 osa 2 – Vanhan liiton heavyt
Teksti: Antti Kavonen
Kuvat: Xeniya Balsara
Festivaalin ensimmäinen päälavaesiintyjä oli prikulleen samassa paikassa viisi vuotta sitten nähty Testament. Suuri päällikkö Chuck Billy komensi retkueensa lavalle totutun energisesti, ja sotakirves heilui esimerkillisesti: amerikkalaisten paahto on aggressiivista ja tylyä, mutta etenkin Billy nauttii esiintymisestä silminnähden niin paljon, että hyväntuulisuus leviää vastustamattomasti yhtyeen tuotantoa tuntemattomienkin keskuuteen. Kappalevalinnoista tosin keksittiin yleisössä hieman nokan koputtamista: setin käynnistänyt Over the Wall sekä The New Order ja Into the Pit antoivat toki kuontaloille kyyliä perinteiseen malliin, mutta muutoin yhtye oli ottanut repertuaariinsa yllättävän monta tuoreempaa ja hitaampaa esitystä. Tiiviimpi keskittyminen vanhaan, kiukkuiseen materiaaliin olisi voinut toimia paremmin festivaalin avauksessa. Joka tapauksessa orkesteri antoi Paul Bostaphin kannutuksen myötä mainion startin festivaalille.
Väkijuomien reipas nauttiminen on olennainen osa monen festivaalikävijän viikonloppua, eikä myöskään Gambinametallin sanansaattaja Rytmihäiriö ainakaan peitellyt intohimoaan korkinnarautukseen. Täyteen ahdettu teltta tuntui kovasti nauttivan näkemästään, mutta satunnaiselle kuulijalle orkesterin kappaleet ovat turhan tasapaksua kohkaamista, vaikka esimerkiksi vihtahousuhymnit Koska Saatana sanoo niin ja Saatana on herra kajahtivatkin kurkuista komeasti viinan kurlaamisen ohella. Yhtyeen konsepti tuntuu kuitenkin olevan sille jonkinlainen vankila: siinä, missä humppa ja ryyppääminen ovat naulinneet Eläkeläiset yhden asian orkesteriksi, myös Rytmihäiriön Gambinan ja murhien yhdistely HC-painotteiseen thrashiin tuntuu rajoittavan sen ilmaisua. Myös Gambinapullon tyhjentäminen lavalla tuntuu turhan itsetarkoitukselliselta ohjelmannumerolta, vaikka se onkin ainoa mahdollinen musiikin tehostuskeino, joka yhtyeen kohdalla mieleen tulee. Varokaa Virtuaali-Seppoa.
Itsepintaisesti uuteen materiaaliinsa nykyisin keskittyvä Tarot soitti päälavalla perusvarman keikan, jota säestettiin Marco Hietalan kuorosotatovereiden lauluesityksellä. Mielikuvitusta kannattaa toki aina käyttää, mutta tässä tapauksessa paikka oli hieman väärä – uusimman pitkäsoiton nykyhitit ja tosi-tv-tyyppinen lavashow olisivat kenties paremmin elementissään jossakin kansan syvemmille riveille suunnatussa tilaisuudessa. Metallin erottaminen muusta populäärikulttuurista jollain lailla ylevämmäksi tyyliksi on tietysti ajatuksena menneen maailman lumia, mutta silti tosi-tv-kuoron raahaaminen metallifestivaalille oli kontrastina turhan raju. Toivottavasti tulevina vuosina ei tarvitse ihmetellä lavalla salarakkaita tai Big Brother -sankareita. Hietalan ääni on toki edelleen komeassa kunnossa, mutta Kaisaniemessä sen olisi suonut laukovan ilmoille esimerkiksi Back in the Firen tai Midwinter Nightsin kaltaisia ralleja. Yhtye on nykykunnossaan tasavarma, mutta samalla turhankin särmätön esiintyjä.
Kamelot olisi voinut tuoda ripauksen melodiaa muuten raskaaseen ja moderniin musiikkiin keskittyneeseen lauantaipäivään, mutta yhtye ei täysin saanut kontaktia yleisöön. Sen rauhalliset, maalailevat kappaleet toivat kuumana porottaneen auringon alle lähinnä uneliaan tunnelman, joka olisi toki voinut olla omiaan pimeässä klubiympäristössä. Vuonomaan Roy Khan on karismaattinen laulumies ja Thomas Youngblood etevä bändiliideri, mutta jotakin heidän esiintymisestään jäi lauantaina puuttumaan. Kenties yhtye saa jossakin vaiheessa tilaisuuden näyttää kyntensä klubikeikan muodossa.
80-luvun yhtyeiden keikat koostuvat tyypillisesti parista tuoreemmasta rallista, jotka yleisö tunnelmoi väkinäisesti läpi odotellessaan vanhoja suosikkejaan. W.A.S.P:in kanssa tilanne on kuitenkin nykyisin täysin päinvastainen – tuorein pitkäsoitto Babylon edustaa parhaimmillaan yhtyeen kovinta materiaalia, ja olikin sääli, että yhtye esitti siltä Kaisaniemessä ainoastaan Babylon’s Burningin. Teräviä melodioita esittelevä Crazy olisi sopinut kinkereihin erinomaisesti, ja sitäkin paremmin kesäiseen festivaali-iltapäivään olisi uponnut ilmava rokkiveto Live to Die Another Day. L.O.V.E. Machinen ja Wild Childin kaltaiset ikivihreät ovat aina perusviihdyttävää kuultavaa, mutta niitä vaivaa sama kuin Iron Maidenin ja Metallican puhkisoitetuimpia esityksiä – pyörityskertoja on yksinkertaisesti takana liikaa. Blackie Lawlessin olisi suonut myös painottavan enemmän yhtyeensä balladiosastoa. Nyt kuultu The Idol on festivaalikäyttöön hieman liian pitkä ja junnaava, ja tilalla olisi mieluusti todistanut esimerkiksi Hold on to My Heartin tenhoavia säveliä. Blackie on törkeissä hapsusaappaissaan joka tapauksessa erinomainen esiintyjä, jonka tunnistettava ääni on edelleen vahvassa kunnossa. Nuorempaa kaartia edustavat muut soittajat täydentävät energiallaan hieman hidastuneen Musti Laittoman lavaesiintymistä.
Kuuntele myös Radio Noisen kattava Tuska raportti, jossa haastattelussa mm. Rytmihäiriö, The Arson Project, Armed for Apocalypse, Tukkanuotta…