Pori Jazz, Torstai 14.7.2011
Pori Jazz. Elitististen musaniilojen, firman piikkiin dokaavien markkinointipäälliköiden ja radiohittejä janoavien perheenäitien vuotuiset kokoontumisajot. Nämä ja muut kliseet tulivat tänäkin vuonna moneen kertaan toteennäytetyiksi ja sitten jälleen kumotuiksi. Varmaksi voi sanoa vain, että jälleen tarjolla oli rytmi- ja populaarimusiikkia monessa maussa ja koossa. Esimerkiksi modernia jazzia alan huipulta, soulhittejä Motownin kultavuosilta ja pari elämää suurempaa laulajatähteä.
Nykyjazzin All-Stars
Porin nimekkäintä jazz-osastoa edusti tällä kertaa kokeneiden tuuttaajien, trumpetisti Randy Breckerin ja saksofonisti Bill Evansin Soulbop. Kymmenisen vuotta sitten alkunsa saaneen projektin miehistö on vaihdellut ajan mittaan, ja tämänvuotista versiota voikin kutsua, jos ei nyt ihan super, niin ainakin hiton kovaksi kokoonpanoksi. Breckerin ja Evansin komppia leipoi nimittäin trendikkäästä mutta tinkimättömästä jazzistaan tunnettu newyorkilaistrio Medeski, Martin & Wood. Nimilista oli vahva myös käytännössä ja tarjoili makoisan sukelluksen jazzin eri muotoihin, jossa perinteiden vinkeä variointi lunasti lähes täysin Bill Evansin itsevarman julistuksen. ”Maailmassa on liikaa tylsää musiikkia. Me esitämme musiikkia, joka on jotain muuta.”
Syystä tai toisesta Brecker / Evans Soulbop lokeroidaan usein funkjazz-osastolle, mutta Porin keikka osoitti, että tällainen genremääritelmä on projektille turhan kapea. Vaikka ohjelmistoon kuului päivitetty versio Brecker Brothersin klassisesta Some Skunk Funk -väännöstä, hypittiin funk-groovesta myös avantgarden ja perinteisemmän jazzin reviireille ja keitettiin näistä oikeinkin omaleimainen iltapäiväjami. Välillä touhussa kuuluivat Miles Davisin sähköiset kokeilut, setin lopulla jo 50-60-luvun taitteen post bop.
Biisejä tunnin mittaiseen vetoon ei montaa mahtunut, mutta sooloaikaa senkin edestä. Ja niinhän homman pitää mennäkin, jos bändistä löytyy kahden puhaltajalegendan lisäksi John Medeskin tasoinen Hammond-taituri. Ylipäänsäkin Medeskin, Billy Martinin ja Chris Woodin trio vastasi päivän groovaavimmista oivalluksista, 20 vuoden yhteistyön tuomalla varmuudella. Ajatuksen lailla toimiva komppiyksikkö oli se lopullinen jazzin viisasten kivi, joka auttoi Soulbopia välttämään Evansin lupauksen mukaisesti tylsyyden. Selville vesille oltaisiin varmasti päästy toisellakin miehityksellä, vaikka eiväthän esimerkiksi Breckerin solistiset temput aina suuria yllätyksiä tarjoa – ainakaan miehen uraa seuranneille.
Alkuperäinen aina retron voittaa
Soul-laulaja Rumerin peruttua Porin-keikkansa saatiin paikkaajaksi parin viikon varoitusajalla takavuosien Motown-tähti Martha Reeves. Ohjelmanmuutos vaikutti etukäteen riskialttiilta: tiedossa olisi enemmän hittejä, mutta mahdollisesti leipääntyneemmällä esillepanolla. Onneksi riski ei realisoitunut ja 69-vuotiaassa soul-mammasta löytyi potkua enemmänkin kuin uskalsi odottaa. Motown-groove sai ahterit keinumaan arenan takakaarteessa asti.
Eihän Reevesin ääni toki 60-luvun kuosissa ole, mutta kaikkensa leidi tuntui antavan, ja ainakin niitä hittejä piisasi. Nowhere to Run, Heatwave, Jimmy Mack, tai vähintään keikan päättänyt Dancing in the Street ovat monille tuttuja soul-klassikoita – luultavasti jopa tutumpia kuin alkuperäinen esittäjänsä. Nämä kaikki Reeves tulkitsi antaumuksella ja bändi säesti isolla soundilla ja tiukalla svengillä. Komppia veivasi autenttisen oloinen Motown-miehisto, mutta puhallinosastolla oli ilmeisesti keikan pikaisen buukkauksen takia jouduttu turvautumaan paikalliseen varamiespalveluun; torvien varresta saattoi bongata Jukka Eskolan ja Timo Lassyn kumppaneineen. Mutta ammattimiehet suoriutuivat kunnialla jopa silloin, kun Reeves piiskasi miehistöään vihoviimeiseen soolohurmioon. Nostalginen ja energinen soul-kattaus ei lopulta juurikaan valittamisen varaa jättänyt ja lämmitti Kirjurinluodon sopivasti tulevaa varten.
Aateluus velvoittaa, vaan ei kangista
Lopulta oli vuoro illan pääesiintyjän, Sir Thomas John Woodwardin astua lavalle. Rosoisella särökitaralla merkitty esiintulo ja avausbiisi, John Lee Hookerin Burnin’ Hell yllätti monet, mutta osoitti oivasti, että Tom Jonesista löytyy muitakin puolia kuin ison bändin kanssa Las Vegasissa keikaroivan pikkuhousumagneetin maine antaa odottaa. Keikka alkoi pelkän trion säestyksellä Walesin tiikerin karjahdellessa ja kehrätessä viimeisimmän albuminsa gospel-covereita. Itse kukin sai jälleen ihmetellä, kuuluuko tämä uskomaton ääni todella yli 70-vuotiaalle harmaahapselle. Totta se vain on, äijällä riittää palkeita vuodesta toiseen.
Kirjurinluodolla kuultu setti oli huolella rakennettu ja vältti julkeimman hittitykityksen, vaikka yleisö sitä epäilemättä janosikin. Solisti ja bändi olivat kuitenkin niin hurjassa tikissä, että tuntemattomammat ja tuoreemmat levytykset sopivat kuvaan saumatta.
Lavamiehitys ja soundin monimuotoisuus kasvoivat vain vähä vähältä Tompan omia iskusävelmiä odottaessa. Ensiherkistelyt saatiin vihdoin I’ll Never Fall in Love Againin ja Jerry Lee Lewisilta jo 60-luvulta lainatun Green Green Grass of Homen muodossa, eikä Tompan pauloista siinä vaiheessa ollut enää pyristelemistä.
Erillinen hatunnosto on pakko antaa sovituksellisesta vaivannäöstä; jopa tavallisesti ikävystyttävän pompöösi Delilah pantiin kokonaan uuteen uskoon letkeällä flamenco-meiningillä. Uskalluksesta kertoi myös She’s a Ladyn ja Sex Bombin kaltaisten takuuvarmojen tunnelmankohottajien heivaaminen show’sta kokonaan. Ei se pitkään kaivellut, ja yleisön herättelyyn riitti If I Only Knew’n ja It’s Not Unusualin tuuttaaminen viimeisinä ennen encorea. Lopuksi bändi sai vielä leipaistua Princen Kiss-biisiin sen sorttisen funk-grooven, että esityksestä jäi vahva 10+ -fiilis. Niin se vain on: tällaisia täysiverisiä muusikko-viihdyttäjiä Pori Jazzissa – tai ylipäätään koko maailmassa – ei koskaan ole liikaa.