Oudot buukkaukset ovat Ilosaaren parasta antia. Tänä vuonna Valtteri Pöyhösen luotsaama Ricky-Tick Big Band soi festarivieraille jazz-täyteisein tauon. Nimekkäistä muusikoista (mm. Timo Lassy, Timo Sirpilä) kasatun big bandin edessä tuli nopeasti selville, että tässä soittavat tämän festivaalin taidokkaimmat äijät. Monituisten soolojen siivittämät kappaleet upposivat yllättävänkin hyvin festariyleisöön, minkä huomasi myös Pöyhönen, joka kiitteli hämmentyneenä yleisöä. Tuokio jazzia populaarimusiikin väliin toimi hienosti.
Sunnuntainen Rentolava kiteytyi Serbian kovimman isä-poika-puhallinorkesterin eli Boban I Marko Markovik orkestariin. Menevä balkanilainen torvi-iloittelu sopi täydellisesti aurinkoiseen päivään ja hiekkarantakontekstiin. Taisi olla ensimmäinen keikka, jonka olen kokonaan nauttinut järvestä käsin. Orkesterin viimeisimmän Devla-levyn nimikappale sekä Emir Kusturica -leffoista tutut klassikot Bubamara ja Kalasjnikov aiheuttivat loiskimista ja vesitanssia. Vaan missä oli Boban? Järjestäjien taholta sai kuulla, että mies oli jäänyt perhesyistä kotiinsa.
Kun päälavalla (todennäköisesti jossain vaiheessa) soi ”proto-surmacore” Eppujen Murheellisten laulujen maan muodossa, kuultiin sitä itseään puhtaimmassa muodossaan gambina-sateen saattelemana Rekkalavalla. Rytmihäiriö on viimeistään tuoreimmalla Surmantuoja-albumillaan tavoittanut laajasti uuden fanisukupolven, joka lienee syntynyt siinä Surman siipien havinaa -debyytin julkaisun aikoihin. Ja mikäs siinä, uudet biisit kun toimivat aivan saatanallisella intensiteetillä ja varsinkin livenä.
Festivaalin suomalaisista bändeistä etukäteen kiinnostavin eli Circle valloitti Sue-lavan ennen loppuakteihin siirtymistä. Circlen spontaanisuus on aina näkemisen arvoista. Ei ole väliä, montako kertaa yhtyeen olet nähnyt, keikka tulee joka tapauksessa olemaan täysin erilainen kuin ennen. Satavarmaa on myös, että aivan jokainen tarvitsee keikalle korvatulpat. Tällä kertaa lavalla nähtiin ihonmyötäisiin ja värikkäisiin housuihin sonnustautunut metalliryhmä, joka veti teatraalisuuden niin yli kuin mahdollista. Biisilistaa on mahdotonta lähteä arvailemaan, sillä keikka oli lähes kokonaan jamittelua, vaikka tuttuja kappaleita tuntui välillä korviin kantautuvan. Ja kuten ennenkin, Circle oli mahtava, mutta takaraivoon jäi kalvava tunne, josko nämä henkilöt yksinkertaisesti pilkkaavat yleisöön tai vain parodisoivat itseään.
Legendaariset esiintyjät eivät tänä vuonna jääneet vain pääesiintyjiin, vaan sunnuntaisessa illassa nähtiin DJ-maailman yksi kovimmista nimistä. DJ Shadow eli Josh Davis on paljon muutakin kuin Entroducing, jonka suosion vankina tämä herra edelleenkin räpistelee. Shadow kuuluu ehdottomasti 90-luvun jälkeisten DJ- ja tuottajajoukon kärkikastiin, jonnekin Pete Rockin viereen. Tämän hän myös todisti keikallaan. Koko miehen tuotannon läpikattanut setti oli täydellisyyttä hipova. Vanhat kappaleet olivat purettu ja rakennettu uudestaan kiinnostaviin ja mielikuvituksellisiin muotoihin. Shadow iski pihalle junglea, teknoa ja jopa trancea – kappaleissa, jotka ovat alunperin täysveristä hip-hoppia. Uudet julkaisemattomat kappaleet iskivät aivan yhtä kovaa kuin vanhat klassikot kuten Organ Donor tai Building Steam with a Grain of Salt. Erittäin nöyrän ja mukavan oloinen Davis soitti täyden 75 minuuttia täpötäydelle ja tanssivalle teltalle. Keikan jälkeen melkein harmitti lähteä katsomaan Faith No Morea.
Noin runsas vuosi sitten alkanut Faith No Moren toinen tuleminen päättyi sunnuntaina 18.7 Joensuun Laulurinteellä. Bändillä on niin paljon hienoja kappaleita ja hittejä, että niistä on suorastaan mahdotonta saada aikaiseksi huonoa settiä. From Out of Nowhere, Midlife Crisis, Epic, Evidence…. kyllä te tiedätte. Yksityiskohdista voi toki kitistä, kuten siitä että vaikkapa Digging the Grave jäi kuulematta. Toisaalta saman levyn hulluuden partaalla tempoileva Cuckoo for Caca oli enemmän kuin tyydyttävä korvike. Verrattuna viime kesän keikkoihin, tämänkertaisessa show’ssa oli ymmärrettävistä syistä enemmän emotionaalista (ja muutakin) heittäytymistä. Kolminkertainen Ilosaarirock-veteraani Mike Patton nimittäin intoutui muun interaktion ohella yleisösurffaamaan. Loistavan keikan päätteeksi olisi kuitenkin toivonut jotain repäisevämpää kuin Real Thing, esimerkiksi ainoa Chuck Mosely -aikakauden hitti We Care a Lot, mutta nyt keikka ikään kuin lässähti loppua kohden. Jätkillä taisi olla kiire saunomaan.
2010 vuoden Ilosaari oli kaiken kaikkiaan yllättävän ongelmaton ja rento tapahtuma. Kaikkea oli tarjolla sopivasti: vanhoja, nostalgiahuuruisia yhtyeitä, kuten uudempia energisempiä tapauksiakin. Ensisijaisesti käteen jäi suuret odotukset ensi kesän Ilosaarta, joka täyttää tuolloin 40 vuotta. Jos tästä pistetään ensi vuonna paremmin, ei kovempia kinkereitä Suomesta taida löytyä.